keskiviikko 30. toukokuuta 2012

Miten tässä nyt sitten toimisi?


Huomenna olisi taas käynti perheneuvojalla. Minulla ei tunnu olevan enää tavoitteita perheneuvojalla käynteihin. Niistä ensimmäisistä kerroista kotielämä on rauhoittunut huomattavasti, mihin tietenkin päällimmäisenä syynä on miehen juomisen saaminen aisoihin. Kaikkein pahin riidankylväjä on siis selätetty. Mutta tämän akuutin kriisin oiettua olen yhä selvemmin nähnyt, että olemme tässä vuosien aikana kasvaneet jo niin kauas toisistamme tai ainakin minä kauas miehestäni, että en enää löydä takaisin. Enkä haluakaan löytää, en saa itsestäni sitä kipinää yhtään esiin, että edes haluaisin. Kirjoitin yksi päivä nalkutuksesta. Että nalkutan miehelleni päivät pitkät. Joku kommentoi, että lopettaminen saattaa yllättäen parantaa perhe-elämää. Yritin eilen. Sanoin miehelle erinäisten keskustelujen jälkeen, että hän voi tehdä asiat tavallaan. Että en sano enää mistään. Tehkööt niinkuin haluaa, olkoot sellainen kuin on.

Lopputulema eilen: miehen piti nukuttaa lapset, mutta loppujen lopuksi molemmat itkivät täyttä kurkkua ja minä nukutin. Kun minä en ollut ohjaamassa miehen tekemisiä lasten kanssa, meni tilanne hyvin nopeasti siihen, että mies huusi, lapset pelkäsivät, lasten mielestä isä oli epäreilu, lasten mielestä isä ei tee niinkuin on sovittu. Näin siinä on ennenkin käynyt. Lapset ja mies tarvitsevat väliinsä suotimen, joka loiventaa osapuolien toimintaa, että he voivat kohdata. Jonkun joka pitää arjen totuttuna ja turvallisena, lapsille samanlaisena. Ohjaa miestä siinä, että kuinka meillä arki joka päivä kulkee. Kuinka lapset ovat tottuneet toimimaan. Ei meidän lapset jaksa boheemia "joka ilta erilailla"-toimintaa. Joidenkin toisten lapset varmaan ovat tottuneet siihen ja elävät siinä onnellisina, mutta meidän lapset ovat pienestä kasvaneet minun tiukkapipoisessa maailmassani, jossa iltapala on suunnilleen samaan aikaan, hampaat pestään, yövaatteet laitetaan, ketään ei saa kiusata nukkumaan mennessäkään ja joku kuuntelee, kun on asiaa. Molemmat lapsista tarvitsevat apua vielä toimissaan; pienempi siksi, kun on pieni ja isompi siksi, kun ei pysty keskittymään niin kauaa mihinkään, että saisi valmiiksi. Jos se avustaja istuukin vain sohvalla ja sieltä ärisee, että pukekaas päälle, niin saattaa olla, että jää pukematta. Ja jos sitten se avustaja suuttuu, kun ei pueta, niin onhan se aika mahdoton tilanne. Vaikka olen näistä miehen kanssa monta kertaa puhunut ja monta kertaa myös nalkuttanut, niin mies ei ota opikseen. Miten tässä nyt sitten toimisi?