Hyviäkin hetkiä ja laineen liplatusta

Tänään sain kiinni häivähdyksen onnea. Siihen oli monta syytä, hyvinkin monta syytä. Mutta ihan fyysisesti se kävi siten, että istuin laakealla kalliolla ja laineet liplattivat. Isompi tonki kepillä kivenkoloa ja pienempi heitteli veteen oksia. Aurinkokin paistoi. Oli hetken aikaa kaikki aivan mallillaan. Kaiken lisäksi tämä ihana paikka ei ollut kovin kaukana uudesta kodista. Olimme siellä nimittäin pyöräretken päätteeksi. Pienempi keräsi rentukoita mukaan ja ne ovat nyt keittiön pöydällä muistona matkasta.

Oli se mieskin mukana matkalla, mutta jotenkin sain pidettyä mielestä pois koko asian. Ja kun onnesta sain kiinni, ei näköpiirissä ollut miestä. Missä lie oli selän takana hiljaa.

Päivän lehdessä oli juttua elämän hiljentämisestä. Siitä, että tekee asioita joista nauttii. Että käyttää elämänsä hetken niihin asioihin, joista saa nautintoa. Rakentaa elämänsä siten, että niitä hetkiä on riittävästi. Helpostihan se kaikki arkinen kiire vie mukanaan. Päivät toistavat toisiaan, aina on liian kiire. Talvella varsinkin on niin pimeää ja elämä tuntuu olevan yhtä toppahaalarin pukemista. Näin kesän korvalla on valoisaa ja ulos pääsee vähällä vaivalla. Kuin huomaamatta. Näin kesän korvalla elämä näyttää kaikin puolin helpommalta.

Ehkä olisi syytä listata niitä asioita, joista ne onnelliset, hyvät hetket koostuvat? Sitten koittaa lisätä niiden määrää päivissään. Tänään ainakin hyviä hetkiä on ollut laineen liplatus kallioon, raparperisoppa, neula ja lanka kädessä, Helsingin Sanomat ja iso kuppi kahvia, lapset kainalossa, sylissä ja kädestä kiinni pitämässä, keitetty parsa ja hollandaisekastike, kukat maljakossa, paljaat varpaat.