Eilen oltiin miehen kanssa jälleen siellä perheneuvojalla. Aiheena olivat vuodet 2008-2011 ja jatkosuunnitelmat. Noina vuosina perheen kriisi nousi huippuunsa, keskusteluyhteys katkesi kokonaan, nukuttiin eri kerroksissa, oltiin puhumattomina toisilleen. Minä hoidin pääosin lapset, kotityöt, palkkatyöt. Mies hoiti lähinnä juomista ja pelaamista. Minä sairastuin ja sain diagnoosin, valmistuin jatkotutkinnosta. Olihan siellä ajoittain hyviäkin hetkiä. Muistettiin mukavia tapahtumia tai päiviä. Löytyi miehestäkin hyviäkin puolia ja ajoittaista vastuunkantoa.
Päällimmäisenä kuitenkin päivän keskusteluissa oli paha olo, mikä perheessä oli sinä aikana. Se kaikki toivottomuuden tunne ja ne kaikki eroajatukset. Sanoin miehelle ääneen ensimmäisen kerran kesällä 2010, että haluan erota. Ilmoitus ei johtanut muuhun meidän perheessä kuin että mies ahdistui ja kaikki meni huonompaan. Niin kovin huonompaan. Tällä kertaa oli sellainen käynti, että mies kävi itkemään. Minua ei itkettänyt, vaikka kaikilla muilla kerroilla olen itkenytkin. Yhteiseksi päämääräksi on nyt kuitenkin asetettu, että yhdessä jatketaan ja ihmisiksi ollaan. Seuraava käynti on kolmen viikon päästä ja siellä keskustellaan meidän perheen dynamiikasta. Että miksi meillä asioita hoidetaan niin kuin hoidetaan ja miksi asiat menevät niinkuin menevät.
Illalla miehen kanssa tuli riita, melkoisen kovaääninen sellainen. Ei olekaan riidelty aikoihin. Riidan aihe itsessään ei ollut niin merkityksellinen, mutta kai se kuvasti niitä tunteita, joita oli läpi käyty. Entisestä poiketen saatin sopu aikaan ja rauha palasi taloon. On kai sitä jotain opittu?