Olen töissä kunnallisessa asiantuntijaorganisaatiossa (=lue oppilaitoksessa), jossa työskentelee kaikkiaan reilut 320 työntekijää. Itse olen asiantuntija-asemassa, en minkäänlainen esimies, en opettaja. Tehtävässäni pitää tietää monenlaista sekä menneestä että myös oletettavasta tulevasta, jotta osaamme varautua muutoksiin. Rahan määrän maksimoimiseksi ponnistellaan, laaduksi sitä sanotaan. Usein mietityttää, että ketä varten sitä laatua ollaan tekemässä. Yksilöä eli opiskelijaa varten? Yhteiskuntaa eli veronmaksajia ja työnantajia varten? Henkilöstöä varten? Omistajia eli kuntia varten? Puhutaan kauniita sanoja yhteiskunnallisesta vastuusta, koko ikäluokan kouluttamisesta, mutta sitten toisaalla murehditaan opiskelijahuoltoon käytettyjen eurojen määrää, keskeyttämisistä johtuneita eurojen menetyksiä. Mikä on keskeyttämisestä johtuva ihmisyyden ja tulevaisuuden menetys nuorelle itselleen? Mitä meidän olisi ollut tarpeen ponnistella enemmän? Ei selitykseksi riitä, että "kun ei sitä kiinnostanut". Ei niin, mutta miksi ei. Mikä olisi kiinnostanut? Ymmärrän ja allekirjoitan kyllä senkin, että ei ole yhteiskunnan vastuulla aina ja aina uudelleen antaa täydellistä mahdollosuutta niille, joita ei juuri sillä hetkellä kiinnostanut. Onhan elämässä tehtävä asioita, jotka eivät ole aina mukavia. Onhan jollakulla oltava joku vastuukin?
Miten tämä nyt sitten minuun liittyy. Liittyy siten, että joskus laatua etsiessään huomaa peräti eettisesti kestämättömiä toimintatapoja. Jos ne kuitenkin ovat johdon hyväksymiä, on niistä turha sanoa. Jos sanoo, joutuu itse siihen asemaan, että töissä ei ole kivaa. Jos taas pitää suunsa kiinni, joutuu itse omantuntonsa kanssa siihen, että töissä ei ole kivaa. Suo siellä, vetelä täällä. Jotta töissä voisi olla, tulee osata pujotella pahimmat karikot ohi, mutta siten, että vaivihkaa saa korjattua niitä asioita, joihin voi vaikuttaa. Pitää suunsa kiinni oikeissa kohdissa, mutta avata niissä kohdissa, joissa se kannattaa. Monimutkaista, peräti monimutkaista.