Minulla on ikäänkuin avioliiton ulkopuolinen suhde. Tai mikä nyt suhteeksi lasketaan. Seksiä siinä ei ole. Sen sijaan paljon keskusteluja henkilökohtaisista asioista, vaivihkaista kosketusta, katseita, yhteistä huumoria, lounaita... Kyseessä on työkaveri. Jotenkin se alkoi vahingossa jostakin huolenaiheesta, josta tulin avautuneeksi. Tai siis olihan se alkanut jo aikaisemmin. Enhän minä muille työkavereille avautunut. Oli vain niin helppo puhua. Tuntui, että toinen ymmärsi. Vähitellen se kehittyi kirjoitteluun, sähköisen viestimet ovat hämmentävän helppoja. Mitään ei ole luvattu, mitään ei ole sovittu. On vain jotenkin epämääräinen hyvä olo siitä, että toinen on olemassa ja ymmärtää. Vaivihkaisia kosketteluja, siinä työn lomassa, papereita katsoessa, käytävillä kulkiessa.
Ymmärrän kyllä, että ei tällä ole tulevaisuutta. Mies on kunnollinen perheenisä. Vaikkakin suhteessaan usein turhautunut, silti kunnollinen perheenisä. Minä olisin ollut valmis enempäänkin. Mies ei. Mutta jotenkin tämä vähäinenkin pitää minut kiinni naiseudessa. Tuntuu, että ehkä kuitenkin joskus tässä elämässä kelpaisin jollekulle. Itsenäni. Kaikkine vikoineni. Sairauksineni. Lapsineni. Imartelee, että joku osoittaa huomiota. Ymmärränhän minä, että ei se tämä mies tule olemaan, mutta ajatus siitä, että joskus joku. Vähään kai sitä on nykyään tyytyväinen.