sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Kun sairastaa niin että se ei näy


Sain vajaat kaksi vuotta sitten diagnoosin sairaudesta, joka ei parane koskaan. Tauti on neurologinen ja saattaa olla oireilematta lähes mitenkään tai saattaa laittaa minut pyörätuoliin täyttä ymmärrystä vaille. Jollakin aikavälillä. Tietenkin tuollainen pysäyttää. Pienet lapset, jatko-opinnot kesken, uraputki työn alla. Mutta se on otettava, minkä elämä antaa. Jonkin aikaa meni pohtiessa, että onko missään enää mieltä, mutta aika pian sitten kuitenkin elämä kiireillään sieppasi mukanaan ja turha murehtiminen unohtui. On sairaus toki antanut viitteitä itsestään. Lääkitys on jokapäiväinen ja välillä on jotain kremppaa. Mutta arki menee painollaan.


Tämä on ehkä suurin yksittäinen syy siihen, että tunnen olevani risteyksessä. Loppuelämäni tuli lähemmäksi tahtomattani ja nyt pitäisi pohtia tarkkaan, että kuinka sen käytän. Olenko velkaa muille vai itselleni? Voinko tässä tilanteessa olla itsekäs? Onko pakko tehdä asioita, joita ei halua? Kun sairaus ei näy, en kerro siitä kaikille. Kerron kyllä, jos asia tulee luontevasti esille, mutta useinhan se ei tule. Työelämässä usein joutava pilkun viilaaminen tai epäolennaisuuksiin keskittyminen saa minut kärsimättömäksi; haloo! Menossa on minun loppuelämäni! En minä tällaiseen sitä aikonut käyttää! Vaikka eihän muut sitä voi tietää. Pitäisi pystyä riuhtaisemaan itsensä irti siitä, mitä ei halua tehdä. Mutta voi kun se on vaikeaa...