Miehen pärjäämisestä

Olen koko suhteemme aikana huolehtinut miehestä. Hoitanut hänen vaatteensa, raha-asiansa (silloin kun ei ole itse niitä päässyt sotkemaan), veroilmoitukset, laskut, ostoslistat, siivoukset, puhtaat lakanat, lahjat äidilleen ja isälleen ja muille sukulaisille. Katsonut, että mies menee töihin, jos töissä on ollut. Herättänyt aamulla. Etsinyt kadonneet avaimet, puhelimet, lompakot. Silloin kun hän opiskeli, huolehdin, että läksyt on tehty ja tunnille mennään. Ymmärtänyt kaiken. Antanut aamuisin nukkua. Ymmärrän kyllä hyvin, että tämä on varsin läheisriippuvaista toimintaa, eikä läheisriippuvuuden määritelmät ole minulle vieraita.

Nytkin, eron hetkellä, kannan huolta siitä, että mihin mies menee asumaan, miten mies selviää taloudellisesti, osaako hän pestä pyykkinsä, siivota jälkensä. Kuinka kamalan paha mieli hänelle tulee? Kuinka yksinäinen hän sitten on? Luin tänään erään miehen eroblogia ja koin syvästi hänen yksinäisyytensä. Minunkin miehestäni tulee yhtä yksinäinen. Tämä mies kyllä ymmärsi, että asiat nyt menivät näin, hän ei syyttänyt entistä vaimoaan sen enempää. Mutta minun mieheni tulee vielä tämän yksinäisyytensä keskellä syyttämään minua kaikesta. Vihaamaan minua. Syytämään päälleni haukkumasanoja. Kunnes pääsee jaloilleen.

Lapset perhesuhteissa

Vaikka en vielä ole edes eronnut, nyt jo mietin kuinka lapset pärjäävät tulevissa perhesuhteissa. Siis millaisia lapsia minun lapsistani kasvaa ilman läsnä olevaa miehenmallia, jos siis en uudestaan ryhdy parisuhteeseen. Vaikka minkälainen miehenmalli heille nytkään on ollut tulossa? Kuinka lapset pärjäävät siinä matkalaukku- ja reppuelämässä, jota he joutuvat viettämään vaeltaessaan kotien väliä. Siis olettaen, että miehestä on hoitamaan omat velvoitteensa. Kuinka pysyy suhteet miehen puoleisiin sukulaisiin, mummiin ja ukkiin, serkkuun (siihen ainoaan), setään ja muihin? Miten jaetaan joulut?

Tänään minua mietitytti sekin tosiseikka, että kun mies tästä erosta pääsee jaloilleen, niin hänhän ottaa uuden naisen. Tietenkin, koska tarvitaanhan joku pyykit pesemään ja sotkut siivoamaan. Mikäs sen helpompaa, kuin olla ne muutamat hetket kerrassan hurmaava, viedä matkalle kauniiseen Norjaan (kuten minut), syömään hienoon ravintolaan (kuten minut), elokuviin katsomaan romanttinen elokuva takariviin (kuten minut), hakea aamiaiselle tuoreita sämpylöitä ja vuohenjuustoa (kuten minulle). Sitten jo on uusi nainen kiivaasti kierroksessa. Mutta siis ei ollut tarkoitus pohtia miehen keinoja saada nainen, vaan sitä, että kuinka minun lapseni sitten tässä "äitipuoli"tilanteessa pärjäävät. Jos tällä naisella on perin omituiset käsitykset lastenkasvatuksesta? Ja minä joudun tyytymään, että heidän hoitovuorollaan lapset hoidetaan siten. Minun lapseni. Että heillä saa tehdä asioita, joita minun kotonani ei saa? Että heillä saa ehkä syödä karkkia ja juoda limpparia minä päivänä hyvänsä? Että heillä ehkä saa pelata isommille tarkoitettuja konsolipelejä? Että heillä ehkä saa valvoa illalla pitkään?

Äh. On tämä vaikeaa.

Epäröinnin merkkejä

On aivan selvää, että miehessä on myös hyviä puolia ja että meidän liitossa on ollut myös hyviä hetkiä. Heinäkuun puolivälin paikkeilla vietettin 9-vuotishääpäivää. Enhän minä olisi alunperinkään mennyt naimisiin tai tehnyt miehen kanssa kahta lasta, jos hän olisi aivan kamala ja hirvittävä. Ei tietenkään. Hyviä hetkiä on ollut ja miehessä on hyviä puolia. Se on selvää. Tänään mies on pääosin näyttänyt niitä hyviä puolia. Lähti omatoimisesti lasten kanssa mustikkaan, grillasi pihvejä ruualle, on leikkinyt molempien lasten kanssa yhdessä ja erikseen, saunassa ei ottanut saunaolutta, paistoi iltapalaksi lettuja ja vapaaehtoisesti tarjoutui nukuttamaan lapset. Tämmöisinä hetkinä tuntuu, että olenko kuitenkin tekemässä virheen?

Tämmöisinä hetkinä pitää muistuttaa itselle niitä hetkiä ja niitä elämänasenteita, jotka eivät ole hyviä. Se hetki, kun mies uhkasi hakea huostaanottoa lapsille ja väittää minua huonoksi äidiksi. Se hetki, kun mies hoiti kaksivuotiasta niin humalassa, että hyvä kun jalat kantoivat sillä aikaa, kun minä olin isomman kanssa sairaalassa. Se hetki, kun mies varasti minun tililtäni ja lasten tileiltä rahaa pelatakseen ja juodakseen. Ne hetket, kun olen yhä uudelleen käynyt hänen kanssaan keskustelua siitä, että minun lapsilleni ei tule alkoholilapsuutta ja sitten kuitenkin taas on ne oluet ilmestyneet jääkaappiin. Ne hetket, kun teen lumityöt, kannan puut, hoidan auton huollot, leikkaan nurmikot, sulatan jäätyneet putket, kun miestä ei jaksa innostaa. Ne hetket, kun minä maksan kaiken, kun miestä ei huvita mennä töihin, eikä ilmoittautua kortistoon. Ne kaikki sadat aamut, jolloin minä herään lasten kanssa kuudelta, kun mies ei jaksa herätä ja ne kaikki varmaankin jo tuhanneet yöherätykset, jotka minä olen yksin hoitanut. Ne kaikki likaiset astiat ja likaiset vaatteet, joita olen vuosien varrella kerännyt miehen jäljiltä. Ne hetket, kun minä pyydän apua, enkä saa.

Täytyy uskoa jo lopulta, että ei tämä kummemmaksi muutu. Ei mies halua muuttua. Haluaa olla omanlaisensa. Tuhlata rahansa, sotkea kotinsa, hukata tavaransa, unohtaa asiansa. Pelata konsolipeliä neljään asti oluen voimin ja nukkua sitten puolillepäivin. Käydä elokuvissa. Syödä pizzaa ja perunalastuja. Se vaan ei ole lapsiperheen elämää. Se on jotain muuta.

Viikko lomaa jäljellä

Viikko lomaa jäljellä ja sitten se taas alkaa, työpäivät. Kuten ennenkin olen jo sanonut, pidän työstäni paljon. Sekä työstä, työyhteistöstä että työkavereista. Töissä on kivaa. Palkka on riittävä, työaika sopiva. Ehkä osa tästä on johtunut työnkuvastani. Olen asiantuntija-asemassa ja käytännössä vastuussa omasta työstäni, joka on itsenäinen ja uutta luova. Syyskuun alusta otan vastaan oman esimieheni sijaisuuden hänen lähtiessään opintovapaalle. Uusi työ tuo hieman lisää palkkaa, aimo annoksen vastuuta ja uusia tehtäviä. Pakettiin kuuluu jäsenyys johtoryhmässä ja muissakin johdon työryhmissä. Toimin suoraan ylimmän johdon alla. Odotan mielenkiinnolla.

Mutta ongelmaksihan nyt muodostuu taas oma kyvyttömyyteni säästää itseäni. Aoitus eron suhteen on taas ihan mahdoton. Uudet työtehtävät, muutto ja uusi koti, uudenlainen lasten huoltajuus (todennäköisesti lähellä yksinhuoltajuutta, koska mies lienee ainakin alkuvaiheessa kykenemätön ajattelemaan mitään), lapsilla uusi hoitopaikka. Kaikki siihen samaan rytäkkään. Toivottavasti terveys kestää ja löydän apua lastenhoitoon jotenkin järkevästi. Vähän pelottaa, ei paljon.

Eron käsittely

Nyt näyttäisi vahvasti siltä,että tästä erosta on tulossa totta. Asuntoasia on vireillä, se lienee tärkein. Sittenhän sitä on erossa, jos asuu eri osoitteissa. Vaikka siis ero muuten ei olisikaan selvä. Kun yhteinen koti hajoaa osiin, perhe hajoaa osiin, silloin kai sitä on erottu? Vaikka siis vielä virallisissa kirjoissa olisikin vielä naimisissa, mies ja vaimo.

Olen täällä ja ystävieni kanssa pohtinut tätä eroa ja sen tulon mahdollisuutta jo jonkin aikaa. Aktiivisesti eroa olen ajatellut jo reilusti yli vuoden, ennen sitäkin se oli mielessä monta kertaa. Miehen kanssa puhuin ensimmäisen kerran asiasta ihan tosissaan vuosi sitten kesällä, selkeästi ilmoitin toukokuussa, että ero tulee. Nyt siis vieläkin on mies siinä uskossa, että kaikki järjestyy.

Eroa pitää työstää, sen olen käsittänyt kirjoja, artikkeleita ja muiden blogeja lukemalla. Ero ei koskaan ole läpihuutojuttu. Ei koskaan. Se aiheuttaa paljon tunteita, joita ehkä ei ole oikein aiemmin käsittänytkään. Paljon pahaa mieltä. Mutta joskushan erot vain ovat väistämättömiä ja vaikka lähteminen aiheuttaa pahaa mieltä, niin jääminen tekee sitä enemmän. Minulla näyttäisi tämä eron työstäminen käynnistyneen riitelyllä ystävän kanssa, koska miehenkään kanssa en voi vielä riidellä tai voisin, mutta en uskalla. Ystäväni sai eilen aikamoisen ryöpyn kaikkea mikä ei oikeasti häntä edes koskenut. Kun aamuun mennessä olin jo rauhoittunut, ymmärsin, että tämä taitaa nyt olla sitä eron käsittelyä. Että pintaan nousee tunteet, jotka ovat olleet piilossa tässä liitossa. Kaikkea naisena olemisesta ja hylätyksi tulemisesta, hyväksikäytöstä, oikeudesta omiin tunteisiin ja omiin tarpeisiin. Ehkä se on tarpeen pohtia kaikenlaista, että tietää kuka on ja mitä haluaa. Mutta soisin kyllä ystävilleni, että pitäisin nämä pohtimiset vähän vähemmän rasittavina.

Virheiden toistaminen

Viisauteen kuuluu, että pystyy oppimaan virheistään. Tekee virheen, sehän on vain inhimillistä. Mutta että toistaa samoja virheitä, siinäpä on tyhmyyttä kerrakseen. Joskus virheet ovat pieniä, lähes mitättömiä. Sellaisia, jotka vain ärsyttävät, kun huomaa taas tehneensä virheen. Vaikka että jättää avaimet sisään tai että puurosta unohtui suola. Mutta joskus sitä toistaa samoja, isompia virheitä. Tietää jotenkin kyllä, että kuinka tulee käymään, mutta ei kuitenkaan usko ennen kuin kokeilee. Tarkoitan tässä ihmissuhteita ja niiden kulkua.

Minun miessuhteeni toistavat samaa kaavaa. Mies on mukava, herttainen, ystävällinen, osoittaa huomiota. Uskon sokeasti kaiken, mitä mies sanoo. Ryhdytään läheisempiin väleihin. Käy ilmi, että miehellä on rahaongelmia. Minä maksan. Käy ilmi, että mies ei niin olekaan innostunut auttamaan minua missään, siis tekemään jotain työtä. Eipä siinä mitään, minä teen. Mites tämä tämmöiseksi meni? Tyhmyydeksi.

Päivitys teemasta uusi koti

Nyt sitten on uuden kodin hakemus sisällä. Liitteineen. Nyt vain odotellaan. Kunhan tulee tieto, että mistä ja millainen (ja milloin), niin sitten täytyy ryhtyä siihen riitelyyn miehen kanssa. Mutta nyt kuitenkin on keveä mieli! Koti tilauksessa!

Vieras kiinteistönvälityksestä

Tänään sitten vieraili kiinteistönvälittäjä. Tuttu nainen, häneltä ostin mökin vuosituhannen alussa ja hän sen möi muutama vuosi myöhemmin. Luotettava, asiansa osaava ammattilainen. Mökin hän möi pyyntihinnalla kahdessa viikossa. Tänään hän tuli arvioimaan taloa ja sen myyntiä. Hinta-arvio oli hieman parempi kuin mitä itse etukäteen ajattelin. Isot remontit on tehty ja sipisteltykin on. Mitään akuuttia ei ole heti näköpiirissä. Sijainti on lapsiperheitä ajatellen hyvä, samoin piha. Niin ja talo myös. Arveli, että kaupaksi saadaan kyllä. Jos on kiire, niin pyynti vähän pienemmäksi ja jos ei niin kiire, niin enemmänkin saattaisi saada. Ajankohta olisi otollisimillaan keväällä, mutta kesä ja syksykin käyvät. Talvella omakotitalot eivät tahdo liikkua. Siis mitä pikemmin myyntiin, sitä pikemmin se on myyty. Näinhän se on.

Kerroin välittäjälle, että myynti johtuu tulossa olevasta avioerosta. Ei välittäjä ollut millänsäkään. Ilmeisesti kiinteistönvälittäjän työhön kuuluu myydä aika lailla asuntoja juuri avioerotilanteissa. Kuinkahan usein ne kodit pitääkään myydä, kun ero tulee? Kuinka usein on mahdollisuus jäädä entiseen? Tai kuinka usein edes on halua jäädä entiseen? Nyt kun lapset eivät ole vielä koulussa, niin muutto on ihan selvä ja helppo asia. Mutta jos ero tulee vaiheessa, kun lapsilla on jo koulukaverinsa, omat elämänpiirinsä kodin ulkopuolella, silloin lienee muuttoajatus on vähintäänkin hankala. Useimmiten ilmeisimmin äiti on se, joka kantaa päävastuun lasten elämästä eron jälkeen ja useimmiten siis äidin tulot ovat ne, joilla asumista kustannetaan. Mitkä ovat äitien mahdollisuudet pitää yksin omakotitaloja? Hoitaa pihat ja lumet, lämmitykset ja pienet remontit? Pääsevätkö miehet eroissa kuin koira veräjästä kaikesta? Hoitavat itsensä ja oman elämänsä niinkuin huvittaa? Ovat taas "vapaita"? Vaikka olisi niitä lapsiakin? Äidit jatkavat arkea, mies vain häviää viereltä?

Tavallisen tavallinen lomapäivä

Tänään on käynnissä tavallinen lomapäivä. Tai no sen verran erilainen, että vietiin mies aamulla töihin, jotta saatiin auto. Auto on välttämätön, jos aikoo täältä omalta perältä liikkua, matkaa on sen verran joka suuntaan. Mutta siis auto on. Nyt on käyty kaupassa ja leikkimässä ja kaupungin parhaalla jäätelökioskilla jäätelöllä. Niin ja äidin töissä. Mikä onkin aina jännittävä tapahtuma! Vierailu töihin ei kyllä kestänyt kuin 20 minuuttia, mutta kyllä siitä juttua rittää pikkuväellä taas muutama päivä. Kaupparetki meni yllättävän hyvin. Isommalla oli omat kärryt, pienempi istui minun kärryssäni. Kukaan ei siis juossut päättömänä minne sattuu (niinkuin joskus yritystä on). Kaupparetken parhaat ostokset olivat Hello Kitty-laastari ja Maailman vahvin nalle -hammasharja. Pienet ne on ilot lapsilla.

Tätä kirjoittaessa pienempi on päiväunilla ja isompi leikkii pihalla sekalaisia touhuja. Minä istun terassilla. Isommalla on ollut tätä kirjoittaessa kaikenlaista asiaa ja kirjoitus on keskeytynyt ainakin puolenkymmentä kertaa. Milloin on jano, milloin tarvitaan saippuakuplia, milloin maistuisi banaani, milloin kiikku meni vinoon. Jotain aina vähän päästä. Oikeastihan pojalla ei ole mitään asiaa, haluaa vain että huomaan ja olen paikalla. Häntä varten.

Kai ne parhaat hetket ovat niitä hetkiä, kun ollaan kiinni ihan tavallisissa asioissa. Käydään tutussa, turvallisessa kaupassa ja tutulla, turvallisella jäätelökioskilla syömässä niitä jäätelöitä, joita aina ennenkin (pienemmälle mansikkapehmis, isommalle suklaakovis eli oikea pallojäätelö). Arki ei pelota, hetket seuraavat toisiaan odotetun lailla. Rutiinit luovat turvalllisuutta. Ja loman ilo on siinä, että äiti on kotona!

Toimintaa!

Tänään olen saanut lähtemistä vähän eteenpäin. Soitin kiinteistönvälittäjälle, joka tulee torstaina arvioimaan taloa. Että paljonko voisi pyytää ja kuinka kauan myynti ehkä kestäisi. Vielä en siis laita myyntiin, kun miehen kanssa riitely on tekemättä, mutta valmistaudun. Samalla soitin tiedustellakseni mukavasta vuokra-asunnosta, joka oli netin mukaan vapaana. En senkään suhteen vielä tehnyt mitään. Mutta siis edistystä on kuitenkin tapahtunut. Koitan nyt ennen kiinteistönvälittäjän tuloa vähän siivoilla enimpiä romukasoja pois. Jotain siis kirppispinoon ja jotain roskikseen ja jotain voi varmaan jo laittaa laatikkoonkin.

Ja yhä on siis sen miehen kanssa riitelemättä... Voisiko sen vaiheen ohittaa jotenkin?

Alkoholi ja meidän perhe

Olen alkoholistiperheestä kotoisin. Molemmat vanhemmat joivat lähes päivittäin ja juovat yhä. Alkujaan se oli sellaista tissuttelua ja molemmat hoitivat työnsä alkoholista huolimatta, ainakin jotenkin. Nyt kun he ovat jo eläkkeellä, on elämisen rytmi alkoholin sanelemaa. Isäni aloittaa juomisen jo aamulla ja äiti herää krapuloissaan vasta puoliltapäivin.

Mieheni on myös alkoholistiperheestä kotoisin. Siellä isä vetää kunnon kännit viikonloppuisin, äiti tissuttelee olutta joka päivä. Sukulaisia on kuollut alkoholiin, perheitä on särkynyt. Koti on jäänyt hoitamatta.

Olemme mieheni kanssa puhuneet tästä alkoholiasiasta useita kertoja. Minä olen sanonut selvin sanoin ja käsittääkseni mieheni sen myös jollakin tasolla ymmärtääkin, että minä en halua omille lapsilleni alkoholilapsuutta. Minusta sellainen ei ole oikea lapsuus, että alkoholi on lapsia tärkeämpää. Että perheen valinnat tehdään sen mukaan, että missä välissä juodaan, kuka pystyy ajamaan, kuka saa nukkua krapulaansa ja kuka joutuu heräämään. Ei. Sitä minä en halua.

Toukokuisen kriisin jälkeen, kun sanoin miehelle, että haluan eron, hänen juomisensa on ollut aika vähäistä. Säikähti kai niin pahoin. Kuitenkin jokainen alkoholiin tarttumisen kerta on meinannut valtautua monen päivän juomiseksi. Ensin tissutteluksi ja sitten jo ihan juomiseksi. Minä olen joka kerran sanonut, että ei tällaista. Ei näin. Tämä ei voi jatkua. Ja mies aina pahoittelee kovin, sanoo, että nyt se on loppu.

Nyt miehellä näyttäisi olevan taas putken alku. Miehen mentyä työhön on juominen helpottunut, kun rahaa siihen on saatavilla paremmin. Olen kyllä koittanut hoitaa miehen velkoja heti tilipäivänä, mutta on sinne jotain jätettykin. Perjantaina oli tilipäivä ja siitä asti näyttää taas juomista riittäneen. Mies ei pelkästään tyydy juomaan itse, vaan haluaa minun juovan myös. Kai se on jotenkin oikeutetumpaa hänen mielestään se juominen, jos minullakin on olut kädessä. Jos en ota, hän ottaa nokkiinsa. Alkaa riitelemään. Minä en jaksaisi, en riidellä, enkä juoda. Olen sitten ratkaissut tilanteen näin väliaikaisesti siten, että otan oluen ja juon sitä mahdollisimman pitkään. Teelusikallisen kerrallaan.

Mutta aivan selväähän on, että tämä tilanne ei tästä muutu. Mies ei pidä perhettään tärkeämpänä kuin alkoholia. Ei nyt, eikä tulevaisuudessa. Ja jos minä haluan säästää alkoholilta sekä lapsiani että itsenäni, on ainoa vaihtoehto elämä ilman miestä. Kuulostaa yksinkertaiselta. Ja niin sen on oltava.

Asunnonetsintää

Reissusta kotiuduttua olen pohtinut todenteolla muuttamista. Vuokra-asuntotarjonta on katsastettu, yksi erittäin sopiva löytynyt ja muitakin kelvollisia. Asuntohakemuslomake on avattu ja luettu, ei vielä täytetty. Kiinteistönvälittäjän numero on kaivettu esille. Talo pitäisi varmaankin arvioida, jotta osaisi varautua. Myyntiinhän sitä ei voi laittaa ennenkuin tämä eroasia on edennyt pidemmälle. On vahva tekemisen meininki. Nyt koitan sen verran itseäni toppuutella, että kun lapset menevät elokuussa uuteen hoitopaikkaan, niin ehtisivät siellä hetken aikaa olla ennen muuttoa. Olisi ehkä loivempi lasku siten. Ehkä. Kun ei tässä nyt mikään akuutti paniikki ole. Ennen lumia kuitenkin.

Olen tässä ehtinyt pohtia tätä asuntoasiaa. Millaisen asunnon minä haluaisin ja millaiseen minulla olisi varaa? En halua ostaa asuntoa ennen kuin ero on aivan selvä. Ennen kuin näen paljonko minulla on rahaa. Sitten vasta haluan etsiä uuden ostettavan kodin, josta päätän itse. Siihen saakka asun lasten kanssa vuokralla. Kun toivottavasti vuokra-ajasta ei tule kamalan pitkä, siis mitataan parissa-kolmessa vuodessa, niin pärjäisimme kahdella makuuhuoneella. Toinen lapsille ja toinen minulle. Saunan haluan, tietenkin! Ja jos kerrostaloon mennään, niin parveke tietenkin. Sen verran pesuhuoneella kokoa, että pyykkikone mahtuu vaivattomasti. Vaatehuone olisi iloinen bonus. Sijainti: kohtuullisen lähellä työpaikkaa, ei mikään räyhätalo (mutta mistä niistä aina etukäteen tietää). Muuten ei niin juuri vaatimuksia olekaan. Kylläpä se sellainen koti löytyy. Nyt kun vielä muuttomiehiä saisi avuksi. Niin ja joo, miehen kanssa pitäisi ensin riidellä.

Kotona jälleen

Tulimme hetki sitten reissusta kotiin. Tavarat on enimmäkseen purettu, pyykkikone on jo pyörimässä ja sauna lämpiämässä. Lapset tutkivat omia nurkkiaan, että mitäs leluja täällä olikaan. Minäkin ihmettelen, että koti, koti.

Mies tuli eilen hakemaan meitä mummulasta. Heti hermostuin, kun miehen näin. Mikään ei siis ollut sillä saralla muuttunut. Yhä suunnilleen kaikki mitä mies tekee tai jättää tekemättä, hermostuttaa minua. Oli ostellut matkalta tuliaisia meille kaikille. Odotti tietenkin lämmintä vastaanottoa. Lapset eivät juuri noteeranneet, että isä tuli, vaikka eivät olleet viikkoon nähneet. Minä nyt sentään yritin olla lämmin, vaikka ei se kyllä helpolla irronnut. Onhan miehestä toki apua lastenhoidossa, eihän sitä voi kieltää, mutta onko lastenhoitoapu syy pysyä yhdessä? Ei minusta.

Viikko reissussa oli siis monellakin tapaa hyvä. Minä sain miettiä moniakin asioita ilman, että mies on ihan siinä vierellä. Eikä mikään sen suhteen mietinnän tuloksena muuttunut. Sain testailla, että miten pärjään lasten kanssa keskenään ja tuskin tämän koettelevampaa viikkoa heti tulee. Ja siis selvisin. Kyllä kaikki selviää. Uskon niin.

Kaikella on tarkoituksensa

Uskon, että kaikella on tarkoituksensa. Joskus sitä ei aina heti ymmärrä. Tuntuu, että on kohtuutonta tai että tapahtunut asia on mitätön ja vailla merkitystä. Mutta uskon kuitenkin, että ajan saatossa kaikella on tarkoituksensa. Milloin sitä jalostuu ihmisenä, milloin oppii uusia asioita seuraavaa kertaa varten, milloin oppii väistämään jotain juttua ja sitten väistääkin juuri oikeassa kohdassa. Tämä viikko täällä lapsuusmaisemissa ehkä oli minulle tarpeellinen siitä syystä, että täällä olen joutunut pohtimaan paljon sitä, että millainen olen ihmisenä. Siis millainen minä olen? Minä. En millainen vaimo olen. Tai millainen tytär olen. Tai millainen äiti olen. Vaan millainen minä olen.

Paljon olemisestani juontaa juurensa lapsuuteen. Miten on kasvatettu? Millainen ihmisenmalli on annettu? Millainen malli oikeasta olemisesta ja elämisestä on annettu? Onko se annettu malli oikea? Onko sellainen oikeaa elämää? Kuinka vahvasti haluan puolustaa sitä elämää, joka on minun näköistäni? Mitä se on? Mitkä asiat minulle ovat oikeasti tärkeitä?

Minulle on kasvanut tai kasvatettu vahva velvollisuudentunto. Velvollisuutensa on hoidettava. Joskus vain tuntuu, että itse otan itselleni sellaisia velvollisuuksia, joita ehkä ei tarvitsisi ottaa. Tai en ymmärrä, että milloin on oikea hetki luopua. Sanoa, että minun velvollisuuteni on täytetty, nyt alkaa jonkun toisen velvollisuus. Ei kaikki maailman murheet voi olla minun vastuullani, omani vain.

Ei pysty, ei kestä....

Nyt jo melkein lasken tunteja siihen, että tämä onneton mummulamatka päättyy. Että pääsisi omaan kotiin. Miten se voikin olla niin vaikeaa olla sukulaisissa?! Kertakaikkisesti hankalaa. Kaikki väsyvät ja riidat puhkeavat ihan itsestään. Tai siis pienellä aiheella. Mököttämisen kuningatar (äitini) laittaa parastaan. Minä taas jo korotan ääntäni, niinkuin tapoihini kuuluu. Ei siis mene minunkaan puoleltani enää sen paremmin tai kohteliaammin. Ei pysty, ei jaksa. KOTIIIIIIN!!