Tällä viikolla olen joutunut miettimään luottamusta. Sitä, kun luottaa johonkuhun. Uskoo, mitä toinen sanoo. Uskoo, että toinen ei tee vahingoksi. Että on samalla puolella. Mitä pitää tapahtua, että se luottamus menee? Aina siihen ei tarvita suurta. Alkaa vaan tuntua, että onkin yllättäen eri puolilla. Ei katsokaan enää samaan suuntaan. Joskus luottaa ja luottaa, vaikka merkit ovat jo selvät. Ei vaan halua nähdä. Millaista on elämä, jos ei voi luottaa ihmisiin? Jos pitää epäillä? Jos ei ole ketään kenen kanssa on samalla puolella? Ja jos onkin luottanut ja sitten tuntee tehneensä virheen, antaneensa itsestään enemmän kuin oli syytä?
Tällä viikolla olen pohtinut luottamusta myös töissä. Sain tietää asioita, joita ei eteenpäin voi puhua. Ja toisiakin asioita, joita niitäkään ei voi puhua. Minuun luotettiin. Olen vain kovin läpinäkyvä ja huono pitämään salaisuuksia. Toiset näkevät heti, että minulla on salaisuus. Haluavat tietää. Minä haluaisin luottaa ja kertoa. Vaan ei voi. Sitten toiset kokevat, että heihin ei luotettu, vaikka oikeasti vain halusin itse olla luotettava.
Suo siellä, vetelä täällä.