lauantai 7. toukokuuta 2011

Arki palasi?


Edellisessä kirjoituksessa olin ensin perin vihainen, sitten hetken iloinen ja sitten hämmentynyt, jopa pelokas saamastani vastaanotosta. Nyt on taas arki. Tällä viikolla arkeen ei ole kuulunut alkoholia. Se on plussaa. Keskusteltu on. Paljon on ajatuksia, mutta en tiedä kuinka toimia. Pitääkö lähimmäiselle olla tukena aina? Vaikka ei haluaisi? Jos luottamus on mennyt, mutta näennäisesti asiat ovat arkisen tavallisia. Onko ihmisellä oikeus onneen?


Mies haluaa, että jatketaan yhdessä. On hakeutunut hoitoon ja nyt ainakin lopettanut juomisen. Eilen keskusteltiin, että mitäs sitten, jos se juominen alkaa uudelleen. Entä kun tulee tilanteita, joissa toiset juo ja hänen pitäisi olla juomatta? Ei maailma muutu siksi, että hän haluaa. Hänen itsensä pitää muuttua. Pitääkö minun tukea? Pitäisi tietysti, mutta kun luottamus on mennyt, en näe yhteistä tulevaisuutta. En näe onnea. Arki voi jatkaa menoaan jollakin tavalla. Päivät seurata toisiaan. Mitä se elämä oikeasti haluaisi minulle antaa? Onko minulla oikeus enempään?


Jotenkin häivähdyksenomaisesti käsissäni oli jo hetken aikaa vapaus. Se tunne, että minä itse päätän omasta elämästäni ja minä itse teen siitä itseni näköisen. Ja minä olen se, joka tarjoaa lapsille onnellisen lapsuuden. Ja nyt taas olenkin tässä. Mikä pettymys. Ja lähinnä olen pettynyt itseeni. Olinko heikko? Vai olinko empaattinen? Mitä pitäisi olla? Mitä saa olla?