Minusta tuntuu nyt vahvasti siltä, että minä olen jo päättänyt. Siis en ole ollenkaan sillä mielellä, että otanko eron vai en, vaan ainoastaa sillä mielellä, että millloin. Mies ehkä vaistoaa. En enää juuri riitele, minua ei vain kiinnosta sellainen, kaikki on ihan hälläväliä, koska kohtahan tämä loppuu. Miehen parhaatkaan yritykset eivät saa minua innostumaan. Tänään hän leipoi patonkeja ja toi ulos kahvia, kun olin lasten kanssa leikkimässä. Ei innostanut. Kiitin toki kauniisti, mutta miltään ei tuntunut. Nyt minulla on huono omatunto, että olenko minä nyt laiska, kun en enää haluaisi yrittää? Onko ero nyt sitten minun vikani? En varmasti halua lähteä mihinkään auttajalle (onneksi ei ole ollut puheissakaan). Haluan vain, että tämä loppuu kohtuullisen pian ja kohtuullisen siististi. Uusi lehti elämään.
Mietin niitä syitä, joiden takia haluan erota.
- En luota miehen sanomisiin yhtään; hän valehtelee, kaunistelee, jättää sanomatta. Isoissa ja pienissä asioissa, erityisesti raha-asioissa. Toisaalta kun sen tietää, niin siihen on oppinut suhtautumaan. Ei enää niin haittaa elämää, kun antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, eikä luota hänelle mitään raha-asioita.
- Juominen. Useimpina iltoina viikossa. Tämä rassaa eniten. Yleensä ei haasta riitaa humalassa tai sitten olen oppinut väistelemään...
- Elätettävä oleminen. Mies ei käy töissä, ei opiskele, ole työvoimatoimiston kirjoilla, ei ole sairaslomalla. Haluaisi ehkä olla koti-isä ja hoitaa lapset, mutta en suostu. Minun ja mieheni kasvatusperiaatteet eroavat aikalailla ja toisaalta mies ja lapset koko päivän kotona = jumalaton siivo. En millään jaksaisi töiden jälkeen siivota koko iltaa...
- Rahankäyttö. Käyttää holtittomasti rahaa, jos sattuu sitä saamaan. Pieniin asioihin pääasiassa, mutta vähillä tuloilla sekin rassaa. Jos jo ostaa ruokaa muutenkin luotolla, niin voisiko ostaa jotain muuta kuin sisäfilettä?
- Kotityöt. Mies tekee kotitöitä vaihtelevasti. Yleensä ei juuri koskaan siivoa (ei edes vie omia vaatteitaan pyykkiin tai omia likaisia asioitaan pois olohuoneesta), ei pyykkää, ei hoida juoksevia asioita. Laittaa ruokaa kyllä, mutta useimmiten itselleen mieluista, jolloin minä ja lapset jäämme vähemmälle... Joskus innostuu lämmittämään ja hakee puita ilman eri pyyntöä. Hoitaa lapsia välillä, viimeaikoina useammin. Vauva-ajat sain kyllä hoitaa aika itsenäisesti. Esikoinen oli heräilevä vauva ja siinä vaiheesa mies muutti eri sänkyyn. Koin sen loukkauksena ja hylkäyksenä.
Arki lasten kanssa asettui omiin uomiinsa jo aikaa sitten ja nyt kun mies haluaisi osallistua siihen, minua ei enää kiinnosta. Aamun hässäkässä kun pukee kaksi lasta ja koittaa saada ajoissa hoitoon, että ehtii töihin, niin siinä mies hästäämässä ei kiinnosta. Aiemmin olisi kiinnostanut, mutta kun häntä ei kiinnostanut, niin meidän rutiinimme ovat jo asettuneet. Isompi varsinkin hermostuu, jos miestä näkyy aamulla. Minäkin hermostun. Illalla sama juttu. Lapset alkavat jo päivälliseltä varaamaan, että "äiti nukuttaa". Mies loukkaantuu, mutta minusta lapsia ei kannata huudattaa. Mielelläni nukutan heidät ja käyn itsekin nukkumaan. Vältän samalla illan miehen kanssa...
Olisiko jo kohta aika?