On ihanaa tuntea itsensä ihanaksi. Tunne siitä, että kelpaa sellaisenaan, on kaunis ja haluttava, viisas ja vahva, on mahtava. Käpertyminen toisen kainaloon, oleminen hiljaa ja lähekkäin, hengityksen kuunteleminen. Parta kutittaa poskea, on turvallinen olo.
Ja sitten toisena hetkenä, kun selkä kääntyy, käsi laitetaan pois, suu menee viivalle, toinen muuttuu puhumattomaksi. Eleillä, ilmeillä, sanoilla kerrotaan, että en ole tervetullut. Toivotaan, että menisin pois. Olisin näkymätön ja kuulumaton. Pois. Se tunne, kun kyyneleet nousevat silmiin, katse sumentuu, kurkussa on pala. Tunne, että ei kelpaa, vaikka yrittää parhaansa. Koittaa tehdä asiat niinkuin hyvä olisi ja silti ei olekaan mitään. Tuntee itsensä rumaksi. Epäviehättäväksi. Huonoksi.
J kaipaa aika usein yksinoloa. Paljon enemmän kuin minä. Toisinaan hän on kykenemätön näyttämään yksinolon tarvettaan asiallisesti. Ei pysty muuhun kuin torjumaan minut. Toisinaan huomaan tarpeen ajoissa ja väistyn. Joskus harvoin J osaa jo itse sanoa, että kaipaa rauhaa. Ymmärrän kyllä rauhan, hiljaisuuden ja yksinolon tarpeen, mutta sitä en ymmärrä, että sen varjolla voi loukata.
Yritän ymmärtää, että J ei tee sitä tahallaan, ei loukkaa tahallaan. Mutta en ymmärrä kuitenkaan. Olen pitkän aikaa epävarma. En uskalla koskettaa, kun en tiedä, että laitetaanko käsi pois, vetäydytäänkö. En aloita keskustelua, kun en tiedä onko vastassa mykkä hiljaisuus. Kestän huonosti selvän torjunnan. Paremmin kestän sen, että minulle ei puhuta, luokseni ei tulla, ettei kosketeta, kun itse koitan pysyä eri huoneessa. Puuhailen pyykkipinon kanssa tai korjaan housunpolvia. Voin kuvitella, että ehkä minulle puhuttaisiin, jos niin tahtoisin.
Kun J on saanut tarpeekseen yksinoloa, rauhaa ja hiljaisuutta, hän palaa läsnäolevaksi. Silittää ohimennen, vetää kainaloon, hymyilee jutuilleni. Ja kelpaan taas. On tämä parisuhteen opettelu joskus vähän monimutkaista.