Minun ja J:n suhde on kestänyt kohta vuoden. Vasta vuoden! sanoisin. Niinkuin jo alussa tuntui, että olisin tuntenut hänet aina, tuntuu samoin yhä. Hänen ajatuksenjuoksunsa on yhä ymmärrettävää ja loogista, hän tekee tekoja, jotka ovat minusta oikeita. Tietystikään en aina ymmärrä häntä. Voiko nainen aina miestä ymmärtää? Tai toisinpäin. Mutta pääsääntöisesti ymmärrän hänen tekonsa ja niiden vaikuttimet.
Kun ensimmäisen yhteisen viikonlopun jälkeen kirjoitin, että olen onnellinen nyt, niin olen onnellinen yhä. Vaaleanpunaisissa vieläkin. Tai ehkä ennemminkin taas. Suhteemme kävi melkoisessa kriisissä, ero ei ollut kovin kaukana. Mutta siitä on päästy ohi. Ehkä en ollut osannut näyttää aiemmin, kuinka tosissani olin? Tai ehkä J ei ollut ymmärtänyt, kuinka tosissaan halusi olla minun suhteeni? Ehkä se päivä ja sitä seuranneet olivat niitä, jolloin määriteltiin suhteen ehdot. Minä sanoin, että tässä on minun rajani. Tässä. Ja J hyväksyi rajani. Sen päivän jälkeen ei siitä asiasta ole ollut ongelmaa.
Vuoteen mahtuu uusi työ ja uusi koti. Molemmat ovat hyvin. Työnilo on palannut. Töissä on ihana käydä. Nukun yöni hyvin, teen työni työpaikalla ja kotini rauhoitan perheelle. Uusi koti alkaa tuntua kodille. Menneisyyden haamut on imuroitu nurkista ja meidän perheemme on täyttänyt talon. Ja vaikka J kaipaa kodissaan rauhaa, kaipaa hän meitäkin, jos olemme pois.
Lapset ovat asettuneet uuteen elämäänsä. Pienempi piirtää päiväkodissa perheeseen äidin, isomman, itsensä, J:n ja kissan. Meidän perheen. Isompi soittaa koulun jälkeen aina J:lle, jos hänellä on kysymyksiä. "Saako L tulla meille?" "Saanko menä leikkipuistoon?" Minulla ja J:llä on yhteinen tili, josta yhteinen talous hoidetaan. Yhdestäkään kauppareissusta ei ole tarvinnut riidellä.
Melkein vuosi. Enpä olisi silloin arvannut.