Nauratti eilen, kun mies oli tuohtunut pankin virkailijan puheesta. Mies oli saanut pankkikorttinsa jumiin ja soitti pankkiin. Virkailija sanoi, että liian monta väärää koodia ja kortti on lukittu. Lukitus poistuu helposti juurikin sillä puhelinsoitolla. Mies menee kauppaan, eikä kortti toimikaan. Sanoin, että olisi testannut pankkiautomaatilla. Mies minulle tuohtuneena, että hän on tottunut siihen, että ihmisen sanaan voi luottaa. Minä siihen, että minulle sellainen on menneiden aikojen ylellisyyttä. Mies itse on opettanut minut, että epäile aina puhetta.
Olin eilen muutenkin ikävä vaimo. Mies halusi minulta lääkkeisiin rahaa. Lääkkeet kai kuuluvat siihen peruselantoon, joka minun elatusvelvollisuuteeni kuuluu miehen mukaan. Ja onhan se tietysti inhimillistä kustantaa köyhälle lääkkeet. Kuitenkin ensin vittuilin, että olisi reissullaan juonut vähemmän ja ostanut vähemmän viinoja taxfreestä, niin olisi lääkkeisiinkiin vara ja sitten en uskonut miehen sanaa lääkkeiden hinnasta, vaan tarkastin hinnat netistä (ja olin oikeassa, mies taas liioitteli hintoja saadakseen välistä rahaa). Minulta alkaa näköjään loppua ystävällinen käytös, vaikka sen kannattaja olenkin. Mies käyttää hyväkseen kaikki ystävälliset eleeni. Olkoot siis ilman.
Kommentoijat ovat toisinaan ihmetelleet, että miksi mies ei lähde, vaikka tietää, että haluaisin. Miksi mies vain pyörii tässä, vaikka ei ole pidetty? En minä pyörisi. Kyllä sen verran itsekunnioitusta pitäisi olla, että jos ei tykätä, niin ei tupata. Vaan ei näytä mieheen tepsivän. Sitkeää lajia, pärjäisi kyllä maailmassakin.