Parisuhde on aina kasvamista. Varsinkin näin toisella kierroksella, kun kummallakin on jo elettyä elämää ja omat tapansa. Kummallakin on taustansa ja sen mukana tuomat. Pitäisi kasvaa siihen, että hyväksyy asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Löytää ne kaikki hyvät ja ihanat ja pystyy elämään niiden asioiden kanssa, jotka eivät ole niitä, joita itse valitsisi.
Minulla on nyt kasvamista siihen, että en voi siloittaa tietä toisen edestä. Vaikka niin mielelläni sen tekisin, mutta en voi. En voi muuttaa asioita toisiksi, enkä voi piilottaa todellisuutta mihinkään. Minun on vain kestettävä toisen kipuilu ja katsottava kuinka käy. Niinkuin hänenkin tietysti.
Nimittäin J kipuilee nyt lapsiperheen arkea. Viime yönä pienemmällä oli maha kipeä. Valvoin hänen kanssaan, otin kainaloon ja lohdutin. Aamulla perin aikaisin isompi heräsi yskimään. Valvoin hänen kanssaan. Otin kainaloon ja lohdutin. Nousimme sitten kahvinkeittoon, kun uni ei tullut enää. Lapsilla alkoi loma, joulun tulo jännittää, kaikkea ihmeellistä, mikä tarkoittaa, että he menevät kuin hyrrät ja pitävät meteliä. J ei ole tottunut lasten meteliin, eikä yöherätyksiin. Ei siihen, että koko ajan jollakulla on asiaa ja tarve. Joku on kokoajan aikuista vailla. Koko ajan.
J sanoi minulle, että häntä pelottaa se kuinka hän sopeutuu. Sopeutuuko? Vaikka minä olisin juuri hyvä, onko minun elämäni sitä? En minä voi lapsia muuttaa, en saada elämää toiseksi. Tätä se vain on, nyt ja vielä monta vuotta. En voi, eikä minun pidä tasoittaa elämääni J:lle. Antaa nukkua aamulla, vaikka minä olisin se, joka on valvonut. Pitää lapsia hiljaisena, että J saa luettua lehtensä, kun en saa itsekään. En vaan voi, vaikka haluaisinkin. Nyt minun on vain katsottava vierestä, että kuinka käy. Mihin kipuilu johtaa. Minuakin pelottaa.