lauantai 2. marraskuuta 2013

Mitä kannattaa kertoa?

Mietin eilen sellaista juttua kuin että mitä tulevaisuudessa mahdolliselle uudelle kumppanille kannattaa kertoa ja nissä vaiheessa? Onko eletty elämä sellainen taakka, joka pitää vain jättää taakseen? Lopullisesti. Laittaa piste. Vai onko se sellainen asia, josta voi puhua?

Jos haluaa kokea vielä läheisyyttä ja lämpöä, pitääkö olla nainen, joka ei vaikuta riskiltä? Nythän olen ihan selkeä riski, itseasiassa iso sellainen. Sotkeentuuko kukaan mies vapaaehtoisesti toisen miehen aikaansaamaan sotkuun? Työntää kätensä sellaiseen, jota ilman elämä menee nätimmin? Ja ymmärrän kyllä ajatuksenjuoksun, jossa ajatellaan, että naisessa on jotain vikaa, eihän se muuten olisi tuollaiseen soppaan itseään saattanut.

Kun nyt kuitenkin oikeasti olen ihan kiva, niin voisinko esittää vain kivaa? Ja jos nyt heti alkuun ei kertoisikaan, niin miltäs se sitten vaikuttaa, kun jo tapailtu ja kaikkea ja sitten läväyttää tämän paskan siihen tiskiin? Että sorry, kun en heti kertonut, mutta olen pitkäaikaissairas yh-äiti, jonka ex on mielenterveys- ja päihdeongelmainen ja riitelee säännöllisin väliajoin. Ja että jostain syystä, jota en osaa selittää, en pelastanut itseäni ja lapsiani ennen kuin hommaa oli jatkunut ja jatkunut.

Tai jos se exmies tosiaankin häviää kokonaan elämästä, eikä aio enää palata, eikä tavata lapsia, eikä mitään, niin olisiko vain ihan hiljaa? Keksisin jonkun nätin tarinan siitä, että miksi olen lasten kanssa lasten kanssa keskenään. Jonkun hellyttävän. Kertoisin sitten sen, jos tulee puheeksi.

Ja kyllä: oikeasti olen sitä mieltä, että tosirakkaus kestää tietenkin kaiken. Menneisyys ei ole taakka, vaan tosiasia ja elämän käänteet otetaan vastaan niin kuin ne tulee. Uusi rakkaani tukee minua kaikessa, ymmärtää, rakastaa, suojelee. Paitsi että näin ei koskaan käy, koska kukaan ei pääse sinne saakka.