Tänään pohdin parisuhdestatusta. Mikä olen, kun olen eronnut? Eräs työkaveri, kahden lapsen äiti, on erottuaan vahvasti "sinkku". Puhuu siitä ruokalassa samalla, kun haukkui entistä miestään, joka ei osallistu hänen mielestään riittävästi lasten kustannuksiin. Puhuu suureen ääneen lasten tuomista kustannuksista. Puhuu siitä, kuinka etsii uutta miestä. Minusta ei ole oikein asiallista, mutta jokainenhan toimii, kuten haluaa.
Itse olen ajatellut, että erottuani olen "eronnut". Että se on se status, jota käytän. Ehkä lisään siihen "eronnut yh-äiti", jos siinä niin käy. En missään nimessä "sinkkuäiti". En mikään "sinkku". Tai ehkä olen vain "äiti", enkä arvota itseäni millään tavoin miehen kautta. "Äiti" olisikin ehkä hyvä. Sehän olen. Miksi määrittäisin itseäni ollenkaan miehen kautta? En aio valittaa siitä, että osallistuuko mies kustannuksiin tai hoitaako lapsia. Itse olen lapseni halunnut ja itse heidät hoidan. Kustannuksineen päivineen. Jos mies haluaa osallistua, niin se on hänen ja lastensa välinen asia. Lapset saavat sitten jotain enemmän, mutta peruselannon heille kyllä saan itsekin.
Ehkä ajatus siitä, että en määritä itseäni miehen kautta jatkossa tai, että jos määrittelen, käytän miehiä pelottavaa termiä eronnut tai yh-äiti, johtuu tarpeesta olla minä itse. En halua olla miehen jatke. Haluan olla itsellinen. Minä. Minä ja lapset. Se riittää. En tarvitse muuta. Siltä tuntuu nyt.