Liikenneympyrästä poistuminen

Aloitin tämän blogin melkein puolitoista vuotta sitten elämän pahasti stressaamana. Parisuhde oli ihan syvältä, mies oli ihan kamala, kotielämä näyttäytyi helvetin esikartanona, eikä mistään meinannut tulla mitään. Kirjoitin blogin kuvaukseen, että koen olevani risteyksessä, enkä tiedä minkä suunnan valitsisin. Olen blogin aikana usein ollut risteyksissä. Tehnyt ratkaisuja, joihin en ole ollut sitten kuitenkaan tyytyväinen ja olen tehnyt ratkaisuja, joista olen kokenut olevan apua. Blogin alkuvaiheessa halusin vain eroon miehestä. Uuden alun, uuden kodin. En mitään muuta. Sittemmin muutimme, kävimme perheneuvojalla, teimme neuvojan tehtäviä, elimme arkea, riitelimme, olimme erota taas, teimme sovun, riitelimme, teimme sovun ja taas välillä kävimme siellä perheneuvojalla. Monessa asiassa olemme olleet kovin kaukana toisistamme. Ja olemme vieläkin. Miehessä on monta asiaa, jotka ärsyttävät minua. Mies on saamaton vätys, jolla ei ole ollenkaan oma-aloitteisuutta. Miehen tapa käsitellä kriisejä ja vaikeita tilanteita on kestämätön. Mies ei ota vastuuta yhteisestä elämästä, eikä juuri itsestäänkään. Nämä eivät kamalasti ole muuttuneet. Sen sijaan miehen alkoholinkäyttö on suunnilleen hallinnassa, mies ottaa osaa lasten elämään ja lapset selvästikin pitävät isästään, mies tekee kotitöitä, kun niillä on selkeät ohjeistukset tai ne ovat jo rutiinia. Mies ottaa huomioon myös minua. Mies yrittää, että meillä olisi parempi olla ja useimmiten arki näyttäytyykin aivan hyvänä. Aivan tavallisena lapsiperheen arkena.

Olen seurannut useampaakin blogia, joissa kerrotaan eroperheistä. Muutamissa uusioperheistä. Vaikka näissä blogeissa on aivan kunnollisia aikuisia, jotka pystyvät useimmiten ajattelemaan lasten parasta, näyttäisi silti lasten osa olevan jollain lailla onneton. Kodista toiseen kulkemista, vaihtuvia sääntöjä, surkeana olevia vanhempia. Vanhempien uusia puolisoita ja heidän omia lapsiaan. Perheiden arjen yhteensovittamista kompromisseja hakien. En usko, että me miehen kanssa olisimme päässeet kovin hyvään lopputulokseen lasten elämän järjestämisessä eron jälkeen. Mies ei olisi pystynyt hoitamaan omia vuorojaan tai jos olisikin, niin säännöt olisivat olleet aivan toiset kuin ennen. Minä olisi ollut kohtuuttoman huolissani lapsista aina niinä hetkinä, kun he eivät olisi kanssani. Kuten varmaan tekstistä voi jo päätellä, eroa ei tulekaan.

Olo on nyt kuin olisin ollut, en vain risteyksessä, vaan liikenneympyrässä viimeisen vuoden pari ja nyt olen löytänyt sen suunnan, johon liikenneympyrästä tulee lähteä. Se suunta on selvä: ehjä koti lapsille. Minä aikuisena teen kaikkeni, että lapsilla on hyvä koti. Pidän huolen, että onnenpäiviä riittää. Jos tarvis on, pidän miehenkin kasassa. Ymmärrän, että hinta tästä on maksettava ja sen olen valmis maksamaan. Lapset olen maailmaan tahtonut ja sillä tavalla minun on elettävä, että lasten parasta ajattelen. En siis omaani. Kestän kyllä miehen törttöilyt, kun mies kuitenkin pohjimmiltaan on ihan kunnollinen. Mieskin tuntuu jotain oppineen. Toivottavasti niitä oikeita asioita.

Meidän vielä myymätön koti otettiin tänään myynnistä ja me muutamme sinne takaisin. Saan omat parsapenkkini ja mansikkamaani takaisin, ne itse valitut kaakelit ja itse maalatut seinät. Saan myös ne loputtomat halkojen kantamiset, jäätyvät putket ja lumityöt. Lapset saavat oman pihan ja tulevaisuudessa kyläkoulun. Metsät vieressä ja isot huoneet. Ja isän ja äidin samaan aamukahvipöytään. Elämä on hyvä näin.