Nyt sitten yllättäen, aiemmin kuin olin osannut odottaa, on tullut puheeksi päällikköpaikka. Kyse olisi sijaisuudesta, oman esimieheni sijaistuksesta, mutta ehkä aika pitkästä sellaisesta. Eihän siinä mitään. Kyllähän minua uralla eteneminen kiinnostaa ja oman yksikön esimiestehtävät olisivat juuri sellaisia, joita haluaisin tehdä. Ja varmasti osaisinkin. Nyt minua kuitenkin mietityttää se, että kuinka pärjäisin uudessa tilanteessa lasten kanssa keskenään ja uutena päällikönä? Miten voi osallistua iltakokouksiin, käydä työmatkoilla, joustaa kiireessä, kun lapset saa hoitoon klo 8 ja heidät täytyy noutaa klo 16? Turvaverkkoja ei ole. Siis sukulaisia. Ystäviä kyllä, mutta ei punnittuja vaikeuksissa. Siis onko ystävistä apua todellisessa hädässä, vai ovatko ystäviä vain kun aurinko paistaa? Pitääkö minun jäädä roikkumaan onnettomaan liittooni, jos haluan edetä uralla?
Kumpaan on hinku suurempaa; uraan vai onnelliseen elämään? Toivoisin, että onnelliseen elämään. Toivoisin, että saisin molemmat. Toivoisin, että elämässä kävisi onni, kaikki järjestyisi ja menisi hyvin. Ei taida...