lauantai 17. tammikuuta 2015

Televisiosta tulee hiihtoa

Lauantai. Lapset ovat kotona tämän viikonlopun. Pienempi kysyi eilen, kun hain päiväkodista, että eihän olla menossa mihinkään, ollaanhan kotona. Ja niinhän me ollaan. Kiireetön lauantai. Minä imuroin, J teki lumitöitä. Lapset rakensivat jotain lumiukon tapaista pihalle. Aamupalaksi keitin kaurapuuroa ja lasten toiveesta otin pakastimesta vadelmia ja mansikoita siihen päälle. Lounaalle keitin kasvissosekeiton. Paljon parsakaalia pienemmän toiveesta.

Nyt mietin, että nukkuisiko päiväunet vai ei. Iltapäiväkahville laitoin illalla hyytymään omenakakkua. Voisi nukkua sinne saakka. Istun olohuoneessa ja kuuntelen toisella korvalla hiihtoa televisiosta. Hiihdon kuuntelu tuo aina turvallisen tunteen. Tutut äänet, suksien suhina, kun hiihtäjä ohittaa kameran, lehmänkellojen kalke, kun katsojat kannustavat, selostajan tasaisen rauhallinen ääni sijoituksia kertoessa väliaikapisteeltä. Hiihto on jotenkin niin ikuista. Aina sitä on televisiosta tullut ja varmaan tulee jatkossakin. Mitään pahaa ei tapahdu silloin, kun hiihtoa kuuntelee. Niin on aina ollut.

Eilen sanoin J:lle, että voisin kirjoittaa blogiin, mutta mitäs kirjoittaisin. Blogi on tehty valitusta varten ja nyt ei ole mitään valitettavaa. Kaikki on hyvin. Mihinkään ei satu, maha on täynnä, laskut maksettu ja tilillä rahaa, autokin toimii, töissä kivaa, koti on siisti, lapsetkin kilttejä. J ottaa kainaloon, kissa tulee syliin kehräämään. Televisiostakin tulee hiihtoa.