Vuosien varrella olen saanut paljon kokemusta väsymyksestä. Huonosti nukutuista öistä, liian lyhyistä yöunista, liiasta työstä, liiasta kuormituksesta. Kaikenlaisesta, joka väsyttää. Nyt olen taas väsynyt. Toivottavasti tilapäisesti, mutta niin tutusti. Väsymys tekee jaloista paksut ja painavat, puhe puuroutuu, tulee herkäksi ja itkuiseksi.
Olen aloittanut uudessa työssä. En osaa sitä. En ainakaan vielä. En tiedä, miten pitäisi toimia. Kukaan ei osaa neuvoa. Minun pitää vain itse selvittää tapani tehdä sitä työtä. Mietin uutta työtä iltaisin ja öisin ja aamuöisin ja aamuisin, kun pitäisi nukkua. En ole lainkaan pahoilla mielin, innostunut kyllä. Mutta yhtä lailla hukassa ja alitajunta kai koittaa kanssani työstää asiaa. Ja nyt siis sekä hukassa että väsynyt.
J on sen sijaan lomalla. Tai olisi, jos hänen ei tarvitsisi hoitaa minun lapsiani ennenkuin koulu ja eskari alkaa. J on väsynyt lapsista. Haluaa olla rauhassa ja tiuskii. Minä olen väsynyt nukkumattomuudesta ja melkein itken hänen tiuskimisilleen. Tänään palasin ajatuksessani vanhaan kaavaan, että oliko tämä virhe? Miten voisin tämän vielä perua? Palata entiseen työhön, monella tapaa huonoon, mutta tuttuun, kerätä lapseni omaan kotiini ja olla olematta kenellekään tilivelvollinen, hoitaa vain omat asiani. Perääntyminen ei liene oikea ratkaisu, mutta väsynyt mieli etsii pakoteitä.
Voi kun saisin nukuttua!