Itkin tänään. Itkun aihe sinänsä ei maailmaa kaada, koululainen oli jälki-istunnossa. Monet taitavat olla, eikä tekokaan maailmaa kaatanut. Poikien välisiä kähinöitä. Mutta jotenkin jälki-istunto tuntui siltä, että olen epäonnistunut äitinä ja kasvattajana. Ja kun nyt olen vielä yh-äiti, olen epäonnistunut turvaamaan lapsen elinympäristön, tasapainoisen kodin, isän osallistumisen. Että minä äitinä en ole pystynyt olemaan hyvä äiti, jolla on kiltit ja kunnolliset lapset. Että kohta huostaanotto ja koulukoti vaanivat lastani, jota en pysty kasvattamaan.
Ymmärrän hyvin, että itku oli ylimitoitettu. Onneksi itkin vasta kotona. Lapset olivat hämmentyneitä ja pienempi paketoi pehmokoiransa minulle pakettiin lahjaksi. Isompikin halasi ja oli hyvin hiljaa ja kunnolla.
Viime viikon kannoin illat puita liiteriin, viikonloppuna oli vieraita, isompi oli kipeänä. Minä hoidin, leivoin, pyykkäsin ja passasin, kannoin halkoja, olin joka paikassa yhtä aikaa, heräsin yöllä, heräsin aamulla. Ehkä olin vain liian väsynyt? Jotenkin tuntui, että pakka hajoaa. Lapsikin jälki-istunnossa. Huomenna varmaan paremmin?