Eilen olin muutaman läheisen työkaverin kanssa iltaa viettämässä. Minun ykkösporukkani kanssa. Illalle suunniteltiin ihan asiaakin, hyvää ruokaa, sauna ja jatkot. Kaikki toteutuivat. Keskustelut olivat voimaannuttavia, rentoja ja uutta luovia. Hyvä porukka, samanmielisiä ihmisiä. En näe mitään estettä, etteikö meidän työ kanna juuri sitä hedelmää, mitä haluamme sen kantavan. Pihvit ja perunat, sauna ja poreamme. Pystyykö viikosta väsynyt, elämästä väsynyt, paljon muuta toivomaan? Jatkoille mentiin paikalliseen.
Käyn hirvittävän harvoin ravintolassa. Jotenkin en pidä siitä ihmisten määrästä, liian kovalla soivasta musiikista, minulle oudosta maailmasta, jonka käyttäytymiskoodeja en tunne. Ja jotenkin yhtä aikaa pidänkin. Sukellus kuin jonnekin ulkomaille, vierasta kieltä puhuvien keskuuteen. Onneksi minulla oli paikallisoppaat mukana, selvisin hyvin.
Illan aikana tapasin erään miehen samasta työpaikasta. Emme ole sen enempää tuttuja, kuin että moikataan. Syystä tai toisesta mies kuitenkin tuli pöytääni, kun paikallisoppaani olivat toisaalla, ja alkoi puhua kanssani asioista, jotka hänen mieltään painoivat. Ehkä rohkaisin häntä sanomalla jotakin empaattista johonkin, mitä hän sanoi? Sain kuitenkin kuulla tarinan vinoon menneestä avioliitosta, nyt kuukauden kestäneestä asumuserosta ja hänen pahasta olostaan. Mies on rauhallisen oloinen, neljän lapsen isä. Hoitaa asiansa turhaa meteliä pitämättä. Ja nyt selvästikin oli ihmistä vailla. Hänellä oli kaipuu jonkun ihmisen lähelle ja minäkin kelpasin. Miten paljon ihmiset tarvitsevatkaan toisia ihmisiä lähelle? Ravintolassa näytti olevan yksinäisiä enemmänkin. Mikä meitä oikein vaivaa tässä ajassa, kun niin monilla on niin paha olla?
Tavoistani poiketen tanssin illan aikana monta kertaa. En koskaan tanssi. Pelkään jotenkin heittäytyä tanssiin. Tämä mies sai minut tanssimaan sanomalla jotain, joka poisti pelkoni. Outo ilta.