Olen raskaana raskausviikolla 10+3 ja odotan keskenmenoa. Lääkäri nimittäin totesi ultrassa, että muuten hyvä, mutta sikiö puuttuu. Olen siis tuulimunaraskaana. Ultran ruudulla oli tyhjä ruskuaispussi, sisältö puuttui. Keskenmenon pitäisi alkaa itsekseen 12 viikkoon mennessä. Jos ei ala, aloitetaan lääkkeellinen keskeytys. Elimistölle olisi omatoiminen parempi. Lääkäri kysyi, että kestääkö henkinen kantti odottaa. Sanoin, että kestää. En nyt kuitenkaan ole enää ihan varma.
Luulen, että tämä on toinen keskenmeno tälle vuodelle. Yksi hento punainen viiva raskaustestisä jo aiemmin ja sitten kaksi viikkoa myöhässä tulleet kuukautiset. Olinko edes raskaana? En tiedä. Ehkä olin, ehkä en. Itkin kuitenkin. Ehkä enemmän sitä, että jos tämä olikin vain yhden mahdollisuuden tilaisuus, joka meni ohi. Että olen kykenemätön jo. Liian vanha. Enemmän itkin sitä, kuin mitään kuollutta. J sanoi, että älä itke. Yritetään uudelleen.
Tämän raskauden tilanteen selvittyä itkin myös. Itkin sitä, että en pysty tekemään J:stä isää. Että en saakaan lasta J:n kanssa. Että meistä ei yhdessä tulekaan vanhempia. Mietin, että saako itkeä, kun mitään ei kuollut, kun mitään ei ollut syntynytkään. Saanko itkeä sitten, kun se kaikki valuu verenä pois?
Syyllistän itseäni. Olen monesti ollut kärsimätön äiti. Huutanut lapsille, kun eivät tottele. En ole ainaisen lempeä. Jos siksi minun ei katsota tarvitsevan lisää lapsia? Olen itsekäs, kun haluan vielä lapsen. Olen jo iän puolestä lapsentekoiän ehtoopuolella. Minun kuuluisi olla onnellinen kahdesta ja keskittyä nykyisyyteen. Ei itsekkäät äidit lisää lapsia enää tarvitse. Tiedän, että J:lle riittäisi nykyisyys. Hän on onnellinen tästä perheestä, joka on. Vaikka tukee minua kaikessa ja haluaa yrittää yhteistä, niin onko silti niin tarkoitettu, että jos en osaa onnellinen tästä hetkestä, minut pakotetaan hyväksymään se? En tiedä, ajattelen joskus monimutkaisesti. Jos olisin parempi ihminen, saisin lapsen.
En tiedä, että onko J puhunut kenellekään yrityksestä. Tuskin. En tiedä puhuvatko miehet jostakin, joka ei ole konkreettista. Joka on vain ajatus. Minä puhuin siskolle. Ja senkin, että olen raskaana. Sitten senkin, että odotan keskenmenoa. Sisko kysyi, että vieläkö yritetään. Sanoin etten tiedä. Enkä tiedäkään. Riittääkö henkinen kantti?