Mistähän syystä lie, en tiedä, mutta tänä aamuna kesken Smurffien katsomisen pienemmältä alkoi valua vuolaat kyyneleet ja hän kysyi, että nähdäänkö me iskää enää ikinä? Sanoin, että tottakai näette. Tottakai iskä on vielä teidän kanssa. Tottakai iskä rakastaa teitä. Pienempi kysyi, että saadaanko me sitten halia iskää. Johon sanoin, että tottakai, tietenkin. Itku jatkui tovin aikaa, mutta sitten kuvassa näkyi perhosia ja itku jäi.
Mutta minä jäin miettimään, että kuinkahan paljon lapset iskää ajattelevat, vaikka eivät siitä juuri puhu? Kuinkahan paljon se iskän lähtö vieläkin mietityttää? Mitähän ne lapset koko jutusta ajattelevat? Pitäisikö minun yrittää puhua lasten kanssa asiasta vai eikö pitäisi? Tietysti vastaan, kun kysytään, mutta pitäisikö minun ottaa iskä-kysymys esille? Pitäisikö iskää muistella aktiivisemmin? Nythän minä en asiasta puhu, iskää ei ole erityisesti siivottu pois, mutta ei iskä ole näkyvilläkään. Esimerkiksi albumeissa on iskän kuvia ja lapset voivat niitä halutessaan katsoa, mutta missään esillä iskän kuvaa ei ole. Jos lapset muistelevat jotain kivaa juttua, jossa iskä oli mukana, muistelen heidän kanssaan. Koitan pitää positiivista virettä iskä-asiassa.
Pitäisikö minun koittaa aktiivisemmin saada iskää kiinnostumaan lapsistaan? Yrittää puhua ystävällisesti ja syyllistämättä, koittaa tukea isyyttä? Laittaa viestejä ja valokuvia? Vai meneekö se sillä vaan enemmän metsään? Pitääkö sen iskän itse kiinnostua? Itse haluta? Entä jos ei halua? En tiedä, että missä kunnossa koko iskä on. Olisiko edes muihin kuin valvottuihin tapaamisiin, mutta olisiko nekin parempi kuin ei mitään? Voisiko iskä edes soittaa?
En tiedä. Pitäisiköhän kysyä joltakin viisaammalta.