Hiihtoloma lähestyy. Tai talviloma kai se on, jos ei kuitenkaan aio hiihtää. Ehkä tänä hiihtolomana kuitenkin hiihdänkin, esikoinen tarvitsisi suksioppia ja minäkin saisin samalla verestää hiihtämisen muistoja. Niitä onkin. Sekä niitä pakkopullahiihtoja koulusta, jolloin etsi sitä lyhempää reittiä ja niitä ihania hiihtoja keväisellä järvenjäällä. Lapsena ollessa oltin usein talvellakin mökillä ja sinnehän ei mene aurattua tietä pihaan asti. Joten suksilla mentiin, reppu selässä, talvi-iltoina usein vielä taskulamppu duffelin napissa tietä näyttämässä. Otsalamppuja ei silloin ollut. Jos siis hiihtäisin hiihtolomalla. Ei huono idea.
Mutta varsinaiseen otsikkoon loman odotuksesta. Työaika on taas joustanut vain ja ainoastaan siihen toiseen suuntaan. Ylitöitä on jo reilusti yli sen, mitä sähköinen seuranta edes ymmärtää. Omaan piikkiin menee siis ja on mennyt jo tovin aikaa. Työt on silti tehtävä. Yhtälö on vähän mahdoton. Parhaansa sitä vaan tekee. Huomaa olevansa liian väsynyt liian usein. Ei jaksa keskittyä. Ei jaksa kuunnella kitinää. Haluaisi vain nukkua. Onneksi on viikonloppu sentään ihan pian. Pääsee aurinkoon päivällä ja saunaan illalla. Saa leikkiä lasten kanssa. Työt odottakoot maanantaihin.