Päivän iltaan ja yön aamuun

Tänne kuuluu tänään ihan hyvää. Toisina päivinä kaikki tuntuu harmaalta ja mahdottomalta, eikä tulevaisuutta jaksa edes ajatella. Toisina päivinä kaikki näyttää hyvältä ja kirkkaalta, tulevaisuus valoisalta. Tänään on ihan ok päivä. Nukuin huonosti pikkuisen takia, mutta muuten on hyvä.

Välillä J:n kanssa on puhuttu paljonkin. Riideltykin ja sovittukin. J on välillä kovin yksioikoinen. Hän ei tahdo nähdä vaihtoehtoja. Välillä olen itsekin. Tai ainakin kuulostan kuulemma siltä. Ehdottomalta. Ehkä molempien sanomiset toisen korvaan kuulostavat jyrkiltä? Jotenkin ei osata pehmentää sitä sanomista. Tai sitten ei sanota mitään ja mielikuvitus hoitaa loput jyrkkyydet.

J on kuitenkin viime aikoina oppinut lyhentämään mykkäkoulujaan. Välillä toki äityy pahaksi, mutta välillä selvitään jo muutamilla kymmenillä minuuteilla. On osattu nyt ehkä paremmin hakea sopua, pyytää ja antaa anteeksi. Olla taas lähellä.

Yritän ajatella nyt, että vauvavaiheen väsymyksessä on ihan turha miettiä mitään sen syvällisempää. Kunhan saa päivän iltaan ja yön aamuun. Siinäkin on jo riittämiiin.

Niinkuin ennenkin?

Olemme palanneet arkeen. Tavallisia päiviä, rutiineja. J on enemmän minun ja    pikkuisen kanssa. Ehkä ymmärsi, että pikkuinen on nyt. Ei ensi vuonna tai joskus, vaan nyt. Emme juuri puhu tapahtuneesta. Se jää taustalle ja välillä unohtuu. Niinkuin nämä J:n törttöilyt aina. Annan anteeksi ja arki jatkuu aina seuraavaan kertaan saakka ennallaan.

Luulen, että seuraava törttöily on tulossa parin viikon päästä. J lupasi, että juominen jää. Ei ole ennen luvannut, mutta en tiedä pitääkö lupaus. Haluaisin niin. Mutta pelkään, että ei. Asian puheeksi ottaminen on vaikeaa. Tulee aika varmasti riita. Mutta niin J:n juomisesta aina. Jos sanon, että ei, J suuttuu. Jos sanon, että joo, J juo ja riitelee sitten. Jokatapauksessa. En jaksaisi.

Huomaan, että odotellessani sitä parin viikon päässä olevaa, käyn kireämmäksi. Hakemalla haen J:n käytöksestä merkkejä, että en olisi tärkeä. On jotenkin helpompi kestää se paha mieli, jos siihen laskeutuu vähitellen. Vaaleanpunaisesta äkkimustaan on liian jyrkkä pudotus. Varmaan ajan käytökselläni J: n juomaan. Tai no ei hän siihen syytä tarvitse. Ilo, suru, viha, rakkaus, välinpitämättömyys, kiinnostuneisuus, sosiaalisuus tai sen puute. Mikä vaan käy.

Minä ja kaikki lapseni olemme silloin onneksi toisaalla. Se tekee J:lle juomisesta todennäköisempää ja helpompaa ja jos hän juo, niin luultavimmin riitelemme. Mutta onneksi lasten ei tarvitse sitä nähdä. Minä vain tiedän. Itken sitten hiljaa peiton alla, kun lapset jo nukkuvat. Niinkuin ennenkin. Vai onko tällä kertaa toisin?

Vahvemmaksi, eikä heikommaksi

Paremmin. Menee paremmin. Monena päivänä kyyneleitä ja näennäisesti sopuun asettuneen olemisen leimahtaminen riidaksi. Mutta näkisin, että tilanne on kokonaisuutena parempi. Olemme keskustelleet paljon ja minusta tuntuu, että J on ymmärtänyt jotain olennaista isänä ja aviomiehenä olemisesta. En ole varmaankaan sanonut mitään sen enempää tai kummempaa kuin ennenkään, mutta ehkä J on omissa pohdinnoissaan tullut johonkin toiseen tulokseen kuin ennen.

Olen siis varovaisen positiivinen tulevaisuuden suhteen. Että ehkä tämä tästä taas? Ja että ehkä tämä parisuhde tästäkin muuttui jotenkin vahvemmaksi, eikä heikommaksi.

Kaikki järjestyy

Olemme käyneet nyt pitkiä keskusteluja. Itkeneet molemmat. Syykin J:n käytökseen on selvinnyt, eikä sillä ollut mitään tekemistä minun yöpaitani tai sekaisen tukkani kanssa. Minua helpottaa, että tiedän miksi. Että minun ei tarvitse luulla ettenkö ole tärkeä. Nimittäin olen ja jotenkin kummallisella, käänteisellä logiikalla juuri siksi J koittaa työntää minua pois.

J on ollut aina huono puhumaan tunteistaan. Patoaa sisäänsä vuosikaudet pelkojaan ja pahaa mieltä. Tiuskii ja mököttää, kun olo läikkyy yli, mutta ei osaa purkaa muuten. Juomalla viinaa yrittää, mutta eihän se auta. Apua ei osaa pyytää. Ehkä monet miehet ovat sellaisia, naisetkin.

Nyt kun J on saanut sanottua, että mikä on vialla, hän on aivan uupunut. Katsoo näkemättömin silmin televisiota. Painaa päänsä kaulakuoppaani ja itkee, kun tulen lähelle. Silittää hymyttömin kasvoin pikkuisen poskea. Nyt minä kuiskaan, että kaikki järjestyy.

Kiitettävä suoritus

Kirjoitan ensisijaisesti itselleni. Päiväkirjaa muistiin, pohdittavaksi. Nyt on pohdittava, niin kirjoitan ne sitä mukaa.

Mietin yöllä tätä parisuhdetta. Yhden perheneuvojan luonakin setvityn, rikkoutuneen avioliiton jälkeen sitä haluaa tehdä kaiken paremmin. Oikein. Olen lukenut monta ohjetta hyvään parisuhteeseen. Anna läheisyyttä, anna omaa aikaa, älä nipota joutavista. Sopikaa rahankäytöstä, kotitöistä ja lastenkasvatuksesta. Hoida oma osasi siitä numeroa tekemättä. Ole kiinnostunut puolison kuulumisista. Sano kiitos ja anteeksi. Riitele rakentavasti. Ole valmis puolison seksuaalisille tarpeille.  Viettäkää aikaa yhdessä.

Voi kun olen niin yrittänyt. Ei kympin suoritus, mutta kiitettävä. Ehkä 9+ ? Eikä sillä sitten ollutkaan mitään merkitystä. Ei mitään. J tekee niinkuin humalaisen vietit vievät ihan riippumatta minun suorituksestani. Sitä heti hakee itsestään syytä. En ollut riittävän kaunis. Kuljen äitiyslomallani liikaa yöpaidassa tukka sekaisin. En ole kiinnostava ja jännittävä. En niin. Olen yövalvomisista väsynyt perheenäiti.

Olen välillä, tai no useinkin, tässä parisuhdetta, äitiyttä ja perhettä suorittaessani ohittanut omat tarpeeni. Vaikka silloin suhteen alussa nimenomaan iloitsin siitä, että voin olla oma itseni. Niin nyt en voikaan. Joku muu haluaa enemmän tai juuri silloin tai minun tarpeeni tuottavat vaivaa muille tai jostain vaan syystä.

Toisena yhteisenä kesänämme olimme paljon suvun mökillä. Nautin niin mökkeilystä. Luonnosta lähellä, kantovedestä, astioista pesuvadissa, järvestä, linnunlaulusta, hirsiseinistä, sateen ropinasta, elävästä tulesta, havunneulasista vessapolulla, saunasta. Seuraavana kesänä en ollut mökillä yhtään yötä. Jostain syystä J ei halunnut sinne kanssani. Yritin kysyä syytä, mutta kuulemma ei ole mitään sellaista. Kuvittelen vain. Oli kuulemma vain muuta ja kiireitä ja sellaista. J oli siellä veljensä perheen kanssa. Minä vain suoritin. Siivosin kevätsiivouksen, istutin kukkalaatikot, kävin välillä pesemässä saunan ja harjaamassa vessan lattian. Mutta yöksi en päässyt, enkä siitä meteliäkään nostanut. Ohitin oman haluni olla siellä. Ja samallalailla olen ohittanut monta muutakin. Luulen, että ensimmäisen kesän innostuksessani jotenkin loukkasin J:n ajatusta mökkeilystä. Sitä tapaa ja niitä muistoja, jotka siihen mökkiin liittyvät. En tiedä, kun J ei halua puhua.

Että jos tämä parisuhde nyt pysyy kasassa, niin ehkä tästä kriisistä jotain hyvääkin seuraa. Ehkä herään taas olemaan?

Ehjän perheen haave

Näköjään saa blogi toimia taas kriisinpurkupaikkana. Koko suhteen ajan J on säännöllisin väliajoin törttöillyt humalassa. Enemmän tai vähemmän. Aina olen antanut anteeksi, kun arki kuitenkin on hyvää, kun kuitenkin rakastan, kun eihän se nyt niin vakavaa ollut, kun en halua lasten arkea sotkea, kun sitä ja tätä. Aina on niitä plussia ja miinukset jäävät pienemmiksi. Ja kysymys siitä: Mikä on riittävän hyvä?

Nyt J on taas kerran törttöillyt ja tällä kertaa (taas) siihen liittyy toinen nainen. Edellisen kerran jälkeen vuosi sitten olin hyvin lähellä kerätä lapseni ja lähteä. Mutta syitä oli taas siihen jäämiseenkin ja ymmärsin niin, että se ei toistu. Että J haluaa sitoutua. Meillä oli silloin vasta ollut se keskenmeno ja yritimme uudelleen. Että jotenkin se tilanne liittyi siihen kaikkeen stressiin ja pelkoon. Päätin jo, että antaa sen lapsihaaveen nyt olla, mutta tulinkin sitten juuri raskaaksi. Siksikin sitten päätin jäädä. Ehjä perhe pienelle. Tietenkin. Ja J lupasi, että kyllä tämä onnistuu.

Oli vaikeaa päästä yli ajatuksesta, että en kelpaa. Että en olekaan tärkeä. Mutta pikkuhiljaa sitä kuitenkin pääsi paremmalle mielelle. Lakkasi itkettämästä alinomaa, eikä se asia tullut enää mieleen niin usein. Toki tuli, mutta kyllä se arki sujui. J:n törttöilytkin vähenivät, lakkasivat välillä kokonaan.

Sitten pikkuinen syntyi. Kaikki oli niin onnellista. Meidän perhe. Yhdessä ain. Mutta J ja viina ja se sama nainen. On niin paha olla. En tiedä. Haluaisin niin pienelle ehjän perheen, mutta minkä hinnan siitä on valmis maksamaan?

Taas J sanoo, että minä olen se rakkain. Pyytää anteeksi. Sanoo, että kaikki järjestyy. Ja minä niin haluaisin pienelle ehjän perheen. Poikkeuksena edellisiin kertoihin, J on nyt ensimmästä kertaa luvannut, että viina jää. Lupaa lähteä kanssani ammattiauttajalle. Mutta auttaako se?

Suljen kommentoinnin. En jaksa niitä nyt.

Läsnä vain toisillemme

Vietimme viikonloppuna J:n kanssa parisuhdehetken. Pikkuinen oli sen aikaa mummolla hoidossa ja isot lapset isällään. Ennen pikkuisen syntymää sovimme, että parisuhdettakin hoidetaan. Että ollaan välillä läsnä vain toisillemme. Vain kaksin.

Kyllähän lapsiperhearjessakin saa kahdenkeskisiä hetkiä, mutta kuitenkin toinen korva kuuntelee koko ajan, että mikä on tilanne pienellä tai isommilla. Ei se ole sitä läsnä olemista, jota parisuhdekin kaipaa. Että voi aivan rauhassa tuijotella toisen silmiin ja sanoa sanoja, joita tarvitsee kuulla, että arjessa jaksaa. Kävimme syömässä ja omassa saunassa saunomassa. Istuimme vierekkäin lauteilla, lämpimässä ja lähekkäin. Juttelimme.

Muistan liiankin hyvin aiemmasta liitosta, että kahdenkeskisiä hetkiä ei ollut. Ei järjestetty, kun ei haluttu järjestää. Ei koettu tärkeäksi. Ei kai ollut sanottavaa. Vai ei ollut rohkeutta kohdata? En tiedä, enkä muista. Nyt kuitenkin haluan tietää ja muistaa, mitä tässä suhteessa tapahtuu.

Mummo ja pappa hoitivat pikkuista mielellään sen aikaa. Itse asiassa mummo sitä ehdotti. Kaikki meni hyvin, sekä pikkuisella että minulla ja J:llä. Otamme uuden hetken myöhemmin.

Enemmän yksi

Pikkuinen nukkuu pikkuiseksi varsin hyvin. Nukahtaa illalla yleensä kohtuullisessa ajassa ilman itkua ja herää syömään siinä kolme kertaa yössä. Aamu alkaa kuuden-seitsemän aikaan. Mutta niiltä öiltä, jolloin nukkuminen on huonompaa, kertyy univelkaa, jota ei kurota umpeen näinä parempina öinä. Ehkä sekin vaikuttaa, kun enää ei ole niin nuori. Eikä ole J myöskään.

Väsyneenä on vähän sumussa. Pikkuisen hidas, pikkuisen ymmärtämätön, pikkuisen lyhytpinnainen, pikkuisen epäsosiaalinen. J on väsyneenä erittäin lyhytpinnainen. Välillä tahtoo tulla erimielisyyksiä. Vaikka väsyneinä aamuina sovitaan, että ei riidellä tänään, koitetaan jaksaa. Niin silti sitten riidelläänkin. Sovitaankin tietysti, mutta väsyneenä kyyneleetkin valuvat niin herkästi. Tuntuu kurjalta.

Silti yhteinen lapsi on vahvistanut parisuhdetta. Ollaan jotenkin enemmän yhdessä, enemmän yksi. Isot lapsetkin ovat jotenkin enemmän meidän, vaikka biologisesti ovatkin vain minun. Perhe on jotenkin tiukemmin kuin ennen.

Nyt on hyvä

Terveisiä täältä vauvaperheestä. Vauva syntyi hieman laskettua aikaa myöhemmin. Pienten alkukangertelujen jälkeen kaikki hyvin. Syö ja nukkuu, tuhisee tyytyväisenä. Ei paljon itke, mutta ilmeisimmin näin pienet eivät juuri itkekään, jos perustarpeet (ruoka, kuiva vaippa, lämpötila, läheisyys) on tyydytetty, eikä mihinkään satu. Kyllähän se itkunkin aika tulee.

J on niin onnellinen. Hymyilee onnellisen miehen hymyä ja ylpeyttä äänessään kertoo pojastaan. Silittää pojan päätä, ottaa syliin, hoitaa lempeästi miehen käsillään. Silittää ohimennen minuakin, laittaa yöllä käden ympäri ja tulee ihan kiinni.

Nyt on hyvä.

Kissamainen vastaanotto?

Jäin viime viikolla äitiyslomalle. Vointi on hyvä. Jaksan tehdä kaikenlaista. Tuntuu se kaikenlainen olevan siivousta ja pyykkäystä, epämääräisten kertyneiden kasojen selvittelyä, vauvan tuloon valmistautumista. Kaikenlaista on ostettu käytettynä, jotain uuttakin ja jotain löytyi isommilta lapsilta säästettynä. Melkein kaikki tavaroiden puolesta on valmiina pienen tulla.

Toinen asia valmiudessaan on muu perhe. Isommat lapset ovat vähän sekavin miettein. Toisaalta niin jännittävää ja mukavaa, että pieni tulee. "Saanko auttaa hoitamaan? Säästetään nämä lelut pikkuiselle, että voi leikkiä, kunhan kasvaa isommaksi. Ihanaa, äiti, kun olet nyt kotona." Ja toisaalta ahdistavaa. "Ehditkö sitten äiti halata meitä ollenkaan? Kuka sitten sanoo hyvät yöt?"

J on sekavin miettein tulossa isäksi. Pelottaa ja jännittää, toisaalta on niin hyvä olo. Tuntuu, että kaikki on oikein ja silti ei tiedä yhtään, että miten olisi oikein. J silittää mahaani ja tuntee pienen potkut. Oman lapsensa. Niin turvallista, että lapsi on siellä mahassa, eikä siinä vieressä. Ja kohta on.

Minua mietityttää käytännön asiat. Kuinka imetys sujuu. Kuinka jaksan valvoa. Kuinka pieni nukkuu. Kunhan ei olisi sairas. Kuinka muut saavat nukkua, jos pieni itkee paljon. Onko koko perhe kohta täynnä väsyneitä ja kiukkuisia. Tuleeko siksi ihan turhaa riitaa. Ja yksi asia näin uusperheessä: miten isompien käynnit isällään jatkossa onnistuvat. Nythän minä olen vienyt ja isä tuonut pois tapaamisviikonloppuina. Riitelyllä saatiin sellainen järjestely, kun hänen mielestään minun olisi pitänyt maksaa lasten kyydeistä. Epäilen, että ilman riitaa ei saada sovittua mitään, mutta joka tapauksessa minusta ei ole vähään aikaan viejäksi. Eikä maksajaksikaan.

Kissa sen sijaan on tähän asti ottanut odotuksen hyvin rauhallisesti. Tutkii kiinnostuneena uusia tavaroita, tulee viereen nukkumaan, on niinkuin ennenkin. Saa nähdä millaisen kissamaisen vastaanoton pikkuinen saa.

Äitinä olo

Lapsen saaminen näin kypsällä iällä on yhtä aikaa jännittävää kuin esikoisen saaminen ja yhtä aikaa tuttua ja levollista. Lapsen syntymään liittyvät valmistelut ovat rauhallisempia kuin ensimmäistä kertaa äidiksi tullessa. Tietää jo, että perustarpeista se lähtee: ruokaa, unta ja puhtautta. Niillä pärjää ensimmäiset viikot varsin hyvin. Kaikenlaistahan ne markkinamiehet myy ja joistakin jutuista voi olla iloakin, mutta ehtii nekin. Toisaalta oman kehon kuuntelu ja pienen potkut, kääntyilyt ja hikka ovat jännittäviä kuin ensikertalaisella.

Olen miettinyt, että millaista äitinä olo on tällä kertaa pienelle. Hoitaako ja kasvattaako pientä eritavalla kuin isompia? Onko rauhallisempi ja levollisempi nyt? Vai väsyykö enemmän ja on kireä kaikille? Toistaako samat virheet vai onko oppinut jotain? Osaako antaa lapsen isälle tilaa omaan isyyteensä vai omiiko pienen omakseen? Joko nyt ymmärtää, että ei aina ole oikeaa ja väärää, vaan erilaisia tapoja?

Kultaiset koivut

Sattuneesta syystä yritän välillä makailla sängyssä myös keskellä päivää. Maatessa ikkunasta näkyy taivasta ja koivunlatvoja, katulamppu ja sähköjohdot matkalla pylväästä toiseen. Johdoilla juoksee usein oravia. Kaksi, joskus kolmekin peräkkäin. Joskus ne samat oravat kisailevat makuhuoneen ikkunan edessä olevassa männyssä, mutta mänty ei näy tässä maatessa.

Tänään taivas on aivan sininen. Ei yhtään sumea, vaan kirkas. Koivunlatvoihin paistaa aurinko ja ne ovat kultaiset. Siis keltaiset, mutta valo saa näyttämään ne kullanvärisiltä. Aivan loistavan kaunis näky. Joinakin päivinä tieltä kuuluu hiljaa ajavan auton ääni. Ja kohta uudelleen. Jos kurkistan, näen saman autokoulun auton. Meidän rauhallinen tiemme on vamaankin ensikertalaisten lenkin varrella. Tänään sunnuntaina ei autoja juuri mene.

Lapset tulivat juuri sisälle pyöräilemästä. Posket olivat punaiset, kuulemma tuntuu jo melkein talvelta. Oli raikasta, aurinkoista ja ihanaa. Minä makaan tässä sängllä ja pienin potkii mahassa. Ei yhtään hullumpi sunnuntai.

Pikkuisen sydänäänet

Aika ajoin mietin tätä blogia. Että kirjoittaisiko jotain. Joskus asiat tuntuu suurilta ja pelottaviltakin ja siksi ei voi niistä kirjoittaa ja juuri siksi ei voi kirjoittaa mistään yhtään pienemmästäkään. On vain hiljaa.

Se suuri asia on tulossa oleva vauva. Nyt jo hyvinkin tulossa, laskettu aika joulukuussa. Maha on muuttunut ei enää niin pieneksi kummuksi. Aika suureksi. Potkut tuntuvat jykeviltä ja teräviltä.

Raskauden alussa pelkäsin keskenmenoa. Johtui tietysti siitä edellisestä. Vaikka ultrassa kaikki oli hyvin, pelkäsin että pieni alku kuolee. Että seuraavalla kerralla lääkäri taas sanoo, että ei täällä ole mitään elävää. Riitelin J:n kanssa enemmän kuin koskaan. J pelkäsi isäksi tulemista. Pelkää vieläkin, mutta ei ehkä enää samalla tavalla. Luulen, että J:lle isyys oli jotenkin abstrakti ja tuntematon voitettava taistelu, jota ei uskaltanut edes aloittaa. J riiteli kanssani enemmän kuin koskaan. Pelkäsin, että suhde ei kestä. Itketti.

Mutta sitten neuvolassa pikkuisen sydänäänet, joita J oli mukana kuuntelemassa. Oma pikkuinen. Ei enää niin pelottava. Ja minulle tuntuvat pienet potkut. Äiti älä huolehdi, täällä olen. Elossa.

Nyt tämä perhe on asettunut seesteiseen odotuksen tilaan. Enää ei riidellä. Ollaan lähekkäin.

Ensilöyly

Saunominen on ihanaa. Paras hetki saunassa on ensilöyly. Siis se hetki, kun istahdat kuuman ja vielä kuivan saunan lauteille ja heität löylyä. Kiukaasta tuleva kuuma kosteus kietoo sisäänsä ja hellii. Muut löylyt eivät tunnu samalta, kun ilmassa on jo kosteutta.

Joskus menen saunaan sanomatta kenellekään, että se on jo valmis. Istun yksin hiljaa vastaanottamassa ensilöylyn. Heittäydyn selälleni lauteille, nostan jalat ylös ja annan koko päivän kireyksien kadota ensilöylyn syleilyn mukana.

Tiedän, että poikanikin pitää ensilöylystä. Usein pyydän lapset yhtä aikaa saunomaan. Odotan lauteilla, että poika tulee. Hänkin heittäytyy selälleen ja nostaa jalat ylös. Sitten heitän ensilöylyn ja ja se kietoo meidät molemmat. Joskus lapset ovat ihmetelleet, kun kaikissa maissa ei saunota. Miksi ihmeessä, he kysyvät.

Yksin pärjääminen ja nojan kestävyys

Edelliseen väsymystekstiin vielä pohdinta minun ja J:n parisuhdekiisistä. Tietenkin parisuhteen kriisit saavan aikaan lisäuupumusta. Pään surina, että miten meille käy ja miten tästä jatketaan, on omiaan aiheuttamaan minulle uupumista. Joinakin päivinä, kun on paljon ajateltavaa, en jaksaisi tehdä mitään. Ajattelu vie voimat.

J on tiennyt taudista koko ajan. Aivan alusta asti. En ole sitä mitenkään salannut. Mutta siltikin olen. En kerro oireista, ettei hän huolestuisi. Näytän vain positiivia lehtijuttuja tai tutkimustuloksia. Kerron kaikki lääkärin hyvät sanomiset. Tavallaan haluan säästää J:n siltä mielipahalta, jonka "viallisen vaimon" ottaminen jo lähtökohtaisesti voisi aiheuttaa. Ja ennenkuin kommentoijat taas ehtivät sanomaan, että parisuhteessa ei noin pidä olla, sanon että ei pidäkään ja että se ei ole J:n vika.

Edellisessä avioliitossani ei mies pystynyt käsittelemään diagnoosiani oikein mitenkään. Ehkä olisi tarvittu vastasairastuneiden perheleiri tai jotain, mutta eihän hän olisi sellaiselle varmaankaan lähtenyt. Sairastuminen oli ikäänkuin minun henkilökohtainen tragediani, ei mitään mikä perhettä koskettaisi. Vaikka tilannehan oli tietenkin kaikkea muuta.

Ehkä tästä syystä en osaa nojata J:n tukeen. En pysty luottamaan, että jos nojaan, tuki löytyy, eikä kaaduta molemmat. Nojaan varmaan vasta sitten, kun en muuta voi, vaikka olisi varmasti hyvä harjoitella jo ennen kuin on pakko. Ehkä pitäisi opetella päästämään irti yksin pärjäämisen eetoksesta ja opetella pyytämään apua.